Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Kuten jo mainitsin, tarinalliset katkokset ovat tyypillisiä traumaattisissa elämäntilanteissa, kuten erilaisissa sairauksissa ja psykologisissa kriiseissä. Näissä tilanteissa elämä voi olla yhtä päälle kaatuvaa pimeänä vellovaa kauhua ja sekamelskaa – oman sisäisen teatterimme ohjaus on näissä tilanteissa pahasti hukassa. Henkilökohtainen matka uuteen merkitysmaailmaan on matka Tuonelaan. Väitetään, että kaikkein syvimmät traumamme ovat vaikeasti kognitiivisesti prosessoitavia, sillä ne ovat mielikuvia.Sanojen vaikeasti tavoitettavissa olevassa kaaoksessa saattaa syntyä juuri näitä elämänlaatua uhkaavia ihmistä itseään vahingoittavia tarinoita. Mielenteatterissamme on meneillään Tuonelassa ei-kenkään ohjaama, kaaottinen näytelmä.

Nobellisti Albert Szent-Gyorgyiltä ja ekofilosofi Henryk Skolimowskilta mummoni omaksui ajatukseen siitä, että luonnon ilmiöt ovat jatkuvassa tulemisen tilassa ja ne pyrkivät kohti suurempia ja monimutkaisempia attraktoreiden ohjaamia järjestelmiä. Hienosti sanottuna finaaliset syyt, attraktorit, ohjaavat syntropiaa, kun puolestaan kausaaliset syyt entropiaa.  Lakkaamaton pyrkimys suurempaan järjestäytyneisyyteen monimutkaisissa järjestelmissä on syntropian periaate.

Mummoni kirjoittaa (12.10.2010): ”Omassa syntrooppisessa prosessissani aktiivisen mielikuvitukseni,  Skolimowskin sanoin transkendentaalisen mielikuvitukseni, avulla luon aktiivisesti uusia mielentiloja historiallisisista mielenosistani sekä tein aktiivisia uusia roolinottoja. Kullakin synnyttämälläni mielentilalla on kullakin omat  maailmankatsomukset. Yhä monipuolisempien keskustelujen kautta syntyi yhä uusia entistä integroituneimpia, uuden järjestysasteen tiloja ja tätä prosessia ohjaa ulkoiset attraktorit. Prosessini alkoi suuressa ”disintegroituneessa” hämmennyksen tilassa syöpähoitojen ja työuupumuksen keskellä. Pienempiä ja suurempia hämmennyksen vaiheita tuli myös prosessini aikana. Mielenteatterini on avoin järjestelmä ja se on jatkuvassa virtauksen tilassa, ja se pyrkii hakeutumaan tässä jatkuvassa tulemisen tilassaan samalla entistä koherentimpaan tasapainoon. Kokemukseni sisäisestä teatteristani vahvistavat näitä Skolimowskin fysiikasta lainaamia ideoita.”

Szent -Gyorgyilta Skolimowski omaksui myös avointen järjestelmien ”dynaamisen tasapaino”-ajattelun, mistä puolestaan  mummoni omaksui myös ajatuksen siitä, että mitä  hienostuneempi on systeemin rakenne, sitä koherentimpi on seuraavan tason järjestäytyminen ja kompleksisuus. Mikäli järjestelmään kohdistuu evolutiivista stressiä riittävästi, menee systeemi entropiseen kaaoksen. Evolutiivinen stressi, oman tarinamme kaaokseen saattava vaikea elämän tapahtuma , on oikeastaan evoluution luova voima, ja järjestelmä voi sopeutumisvaiheen jälkeen hypätä taas syntrooppisesti korkeammalle organisoitumistasolle. Mummoni jatkaa itseanalyysiään näihin ajatuksiin pohjaten (12.10.2010): ”Kun siis sisäiseen teatteriini kohdistuu riittävästi evolutiivista stressiä, kuten työstressiä ja henkilökohtaisia muita ongelmia, voi sisäinen teatterini mennä kaaokseen. Tämä ei pelkästään ole negatiivista, vaan se puolestaan mahdollistaa uusien integroituneempien tilojeni synnyn. Tämä ei tietenkään ole helppo tehtävä – joillekin jopa mahdoton. Jotta kärsimyksellä on ihmistä eheyttävä voima, täytyy se saada jakaa rakkaudellisessa ilmapiirissa.

Skolimowski lainaa myös puolalaista psykologia Kazimierz Dabrowskia. Hän on luonut teorian positiivisesta disintegraatiosta. Tämän teorian mukaan ihmisen tietoisuuden laajeneminen ei tapahdu lineaarisesti. Sen sijaan siirtymä uuteen vaiheeseen on usein traumaattista. Ihminen voi joutua hämmennyksen ja ahdistuksen tilaan. Eli tämä mielen disintegroituminen – kaaokseen meneminen – merkitsee usein sitä, että vanha persoonalisuutemme järjestäytyy uudestaan ja uusi integroituneempi persoonalisuus tekee tuloaan. Tämän positiivisen disintegraation ilmaisee Paul Ricouer tulkiten evankeliumia: Sielu täytyy kadottaa, jotta sen voisi pelastaa eli jotta löydämme itseytemme pitää se ensin menettää.

Mummollani katkos tarinassa, johtuikin varmaan juuri tästä masennuksesta ja hänen rintasyövästään, jotka saattoivat hyvin olla, niin kuin hän itse jälkeenpäin sanoi, saman tunne-ongelman ilmenemismuotoja. Masennus eli depressio ja syöpä ja niiden suhde tarinoihin, tulee siis olemaan toistuva mummooni läheisesti liittyvä teema tässä kirjassani. Käsittelen myös depressiota kulttuurisena narratiivina, koska kulttuurimme, kaiken materialisoiva ja tehokkuusluvuiksi laskeva kulttuurimme oli aikoinaan mitä suuremassa määrin masentava. Silloinen ongelmahan oli yltiörationaalinen tehokkuuskulttuuri, jossa oli ”itsekästä” tutustua itseensä ja kuunnella omaa kehoaan.

Masennus voi olla ihmiselle tärkeä merkki – mahdollisuus eheytymiseen. Kun ihminen oppi kuuntelemaan omaa sisäistä eettistään ääntään, kieltäytyy hän olemaan sairaan järjestelmän osa. Aika moni ihminen joutui tai valitsi näin itselleen henkisen yksinäisyyden. Jälkeenpäin nähdään yhä selvemmin, että 2000-luvun taitteen uusavuttomien ja kontrollin kulttuuri oli yksin kertaisesti masentava. 2000-luvun alkuvuosikymmennet olivat muodonmuutoksen aikaa. Käännekohta materialistisessa kulttuurissa kulminoitui Juha Siltalan (2004) teokseen ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia.” Meillä Suomessa, kuten globaalisemminkin, kävi siis niin onnellisesti, että pian Siltalan jälkeen yhä useampi ihminen alkoi tulla itse-ohjautuvaksi. Asiantuntijakulttuuri vaihtui yhteiskunnallisten kipujen ja kaaoksen kautta dialogiseksi kulttuuriksi, jossa jälleen ikää ja kokemusta alettiin arvostamaan. Akateemisuutta ei sekoitettu enää viisauteen, vaan ymmärrettiin entistä laajemmin, että viisaus on kykyä itsereflektioon; kykyä heijastaa informaatiota omaan kokemusmaailmaan.

Näin vähitellen reflektiivisen oppimisen kautta, yhteiskuntaa ohjaavat sairaat myytit, narratiivit, tehtiin näkyväksi, ja yhä useampi ihminen tajusi silloisen elämäntavan naurettavuuden ja vahingollisuuden. Älykäs nuoriso kieltäytyi olemasta sairaan kulttuurin jatkajia.

Mummoni itseanalyysikirja oli dialektinen, siis keskusteleva, itseanalyysi ja reflektiivisen oppimisen prosessi, jossa hänen osapersoonansa olivat jatkuvassa vuorovaikutuksessa, uutta identiteettitarinaa luoden. Tulkintani mukaan hänen prosessinsa oli sekä psykoanalyyttinen että hermeneuttinen.

Psykoanalyyttinen prosessi oli siinä mielessä, että hän haki merkityksiä sekä omista menneisyydestä koetuista tapahtumista ja niihin liittyneistä piilotetuista tunteista. Hermeneuttinen (palaan syvemmin teemaan myöhemmin) prosessi oli siinä mielessä, että mummoni pyrki ylittämään ajallisen välimatkan lukemansa kirjan kirjoittajan ja itsensä välillä, jolloin hän teki vieraasta merkityksestä itselleen tutun ja hän siis laajensi omaa ymmärrystään toisen ymmärryksen kautta (Paul Riccoeur, 2005). Uskon, että juuri tätä mummoni tarkoitti, kun hän puhui siitä, että ihmisellä on yksilöitymisessään aineeton yliyksilöllinen aarrekätkö käytettävissään.

Tässäkin  ”Narratiivinen lääketiede ja lääketieteilijän narratiivi”  minätilani ovat vuorovaikutuksessa keskenään, mutta projektimme on heidän yhteistoiminnallinen eheämpi yhteinen hanke, eräänlainen ”meta-analyysi”.  Voisin tavallaan puhua yhtä hyvin me-muotoisesti itsestäni, mutta ehkä kuitenkin tyydyn tähän perinteiseen tapaan, ja kirjoitan reflektiota minämuodossa, mutta lukija muistakoon, että tekstin takana on runsas joukko enemmän tai vähemmän ristiriitaisia persoonanosiani.  En ole kovinkaan paljoa mummoani huonompi moniminä-mielessä.

Meitä yhdistää myös, se että olen mummoni tavoin dialektisen kirjallisuusterapian harrastaja. Nykyään on yleisesti hyväksytty, että uutta oivallusta yksilöitymiseen voi tuottaa sekä täyteydestä (dialektinen sisäinen mielikuvitusprosessi) että tyhjyydestä (meditaatio). Väitän, että mummoni minätilojen terapeuttinen dialektinen kirjoittamisprosessi muutti kokonaan hänen identiteettinsä. Itseasiassa nykykäsitys on, että identiteetti on jatkuvan muutoksen alainen prosessi eikä mikään pysyvä tila.

Hypnoterapiaopiskelujeni aloittamista ennen ja sen jälkeen kävin syvimmällä omassa pimeässä kaupungissani. Huomasin elämäni tarinan juonen olevan täysin hukassa. Hypnoterapia-opintojeni aikana äitini kuoli rintasyöpään ja sairastuin rintasyöpään. Minulla oli ollut niin paljon traumoja elämässäni lyhyen jakson aikana, että huomasin valuneeni syvälle masennukseen. Masennukseni ilmeni ensisijaisesti siten, että kärsin vuosikausia unihäiriöistä ja hetkittäin yöt läpensä vatvoin ikäviä asioita. Olin Tuonelassani.

Pikkuhiljaa kuitenkin huomasin, että itsensä poroiksi polttaneen Fenix-linnun tuhkasta, alkoi nousemaan uusi identiteettini. Tai toisin sanoen; Viaton sinisilmäinen itsetuhoinen Persefoneni kasvoi aikuiseksi naiseksi.

Huomaan nyt jälkeenpäin, että sisäisessä prosessissani on ”siviili-identiteettini” lisäksi ”ammatti-identiteettini” on muuttunut. En enää ole pelkkä ”hammaslääkäri” vaan olen terapeuttisia mielen ja kehon interventioita tekevä ”hypnoterapeutti”. Yhdistän narratiivista lääketiedettä ja koululääketiedettä. Oppia narratiivisen hammaslääkärin taitoihini huomasin voivani hakea sosiologiasta, kirjallisuudesta, taiteista, psykologiasta, antropologiasta, filosofiasta… Mutta kävi niin, että syöpäni kautta tutkimusretkeni muutti luonnettaan; jouduin itse lääketieteen interventioiden objektiksi ja huomasin narratiivisen lääketieteen opintojeni lisäksi rakentavani itselleni lääketieteilijän sairausnarratiivia.

Mummoni oli aikaansa edellä oleva nainen. Epäilen, että niihin aikoihin narratiivinen lääketiede oli vielä aliarvostettua ja harva terveydenhuollon ammattilainen edes tiesi, että sellaista on olemassa. Harva luonnontieteilijä niihin aikaan uskalsi tai kykeni oman tieteenfilosofiansa kritiikkin. Uskon tästä huolimatta, että monet terveydenhuollon ammattilaiset käytännön työssään jo niihin aikoihin, tietämättään, käyttävät narratiivisia menetelmiä, ja usein kovinkin taitavasti. Uskon myös, että toisaalta samaan aikaan ajautui paljon ihmisiä vaihtoehtohoitoihin, ihan vain sen vuoksi, että useampi näiden ammatinharjoittajista olivat narratiivisia ja he siis ymmärsivät sosiaalisen kehomielen luonteen.

Koululääketieteellä tarkoitan siis silloista lääketieteen empiirisanalyyttistä luonnontieteellistä perinnettä. Lääketieteilijät olivat vielä 2000-luvun alussa indoktrinoitu materialistiseen maailmankatsomukseen.  Nykypäivänä tieteessä on tapahtunut paljon integroitumista, ja entistä enemmän sosiaalilääkeiteteellisiä, muita humanistisia ja psykologisia näkemyksiä on integroitumassa osaksi lääketiedettä. Tänä päivänä kehoa ja mieltä ei enää leikata irti toisistaan. Kokonaisvaltainen kulttuurisidonnainen arjen viisaus on löytänyt uuden paikkansa tiedon kentässä, ja luonnontieteellinen tieto on rakentavassa dialogissa edellisen kanssa. Kaiken koulutuksen tarkoitus on kasvattaa ihmisistä dialogikykyisiä itseohjautuvia ihmisiä.

Tässä erään mummoni hypnoterapia-asiakkaan kuvausta itsestään: ”Teini-iässä ollessani vanhempieni luona kotona, olin täysin toisenlainen kuin koulussa tai kavereiden kanssa. Vanhemmat luulivat, että olen kiltti, kunnollinen tyttö. Olin hyvä teeskentelemään iloista ja normaalia nuorta. Vanhemmillani ei ollut harmaintakaan aavistusta, mitä kaikkea idioottimaista teinkään ystävieni kanssa. Koulussa olin ihan sellainen tavallinen, hiljainen tyttö.” Tämä tyttö nimesi tilansa seuraavasti: Iloinen Kotityttö, Rämäkkä Bilettäjä ja Hiljainen Hissukka. Eri sosiaalisten ryhmien nuorelle asettamat odotukset siis vaihtelivat, ja tämä nuori selvisi luomalla itselleen mm. tällaiset tilat. Kyseisen nuoren identiteettitarina muokkautuu näiden roolihahmojen leikissä.

Tilat, mielemme teatterin hahmot, voivat olla emootioihin sitoutuneita sisäistettyjä ulkoisia ihmisiä, esimerkiksi huutava isä ”Olet tuhma tyttö!” tai nalkuttava opettaja ”Sinusta ei tule koskaan mitään…”. Nämä itseämme mitätöivät introjektiot, sisäistetyt toiset ihmiset, saattavat olla suuria esteitä itsemme toteuttamiselle. Ne ovat ikään kuin varjoja, jotka pimentävät myöhempää elämäämme. Toisaalta introjektiot voivat olla myös kannustavia, mikäli lapsella on ollut ympärillään myönteistä tukea antaneita vanhempia. Mikä parasta, ihminen voi myös rakentaa itse itselleen aktiivisesti uusia introjektioita, sisäistettyjä toisia ihmisiä, arvostamistaan tai vihaamistaan ihmisistä, joita hän voi sitten käyttää oman luovuutensa lähteenä.

Voimme ottaa tahattomat ja tahalliset tunteensiirtomme uusiokäyttöön; voimme rakentaa niistä itsellemme uusia rooleja, uusia mielen tiloja. Voimme tieten tahtoen leikkiä esikuvanamme pitämäämme ihmistä, ja voimme omaksua hänen hyviä ominaisuuksiaan. Nämä hahmot, ovat ikään kuin samanaikaisesti toinen ja hän, tai ne ovat jotakin sinun ja minun välissä. Näin rakensi mummoni ja lukemattomat muut ihmiset itselleen monia uusia tiloja.

Leikki oli vähän samantapaista, mitä Jung aikoinaan kuvasi aktiivisena leikkinä. Leikin perimmäinen tarkoitus näillä ihmisillä, mummoni tavoin, oli tutustuttaa Sisäisen teatterin roolit toinen toisiinsa, ja luoda niistä hyvin kommunikoiva erilaisten tilojen, roolien, joukko. Leikissä leikittiin myös merkityksillä; avattiin jatkuvasti uusia merkitysyhteyksiä: pyrittiin aktiivisesti rakentamaan ihmiselle identtiteettitarina, jossa hänen oli hyvä olla.

Mielentilamme, erilaiset roolimme, voivat nousta myös egon ulkopuolista arkkityyppistä kollektiivisesta tietoisuudesta. Tämänkaltaisia tiloja ovat mm. ”Sisäinen Viisaus” ja ”Sisäinen lapsi”. Väitän mummollani ratkaisevan hetken olleen tämä, jossa hänen Tyttösen – sisäisen lapsen – tarpeet saatiin muutamassa hypnoterapiaistunnossa tyydytettyä. Muodonmuutos prosessi ei siis ole pelkästään kognitiivinen, vaan tarvitaan myös kokemuksellinen uuden näkökulman yhdistyminen. Kun nämä lapsuuden tyydyttämättä jääneet tarpeet tulivat tyydytetyksi, tarjoutui mummolleni mahdollisuus jälleen olla pikkutyttö, joka saa leikkiä. Hänestä tuli leikkivä ihminen, Homo Ludens.

Kun rakkaudentarpeet tulivat tyydytettyä, ei hänen tarvinnut enää epätoivoisesti miellyttää vanhempiansa, olla ”kiltti ”ja pakottaa itsensä normatiivisiin käyttäytymismalleihin saadakseen itsensä hyväksyntä. Tämän jälkeen mummolleni mahdollistui jälleen olla oma, omia persoonallisia ja arkkityyppisiä ajatuksia ajatteleva ja niillä leikkivä ihminen. Uskon, että tämä oli muutos, jonka jälkeen mummoni Tyttönen muuttui hänen luovuutensa katalysaattoriksi.

Ajatukset eivät enää ajatelleet mummossani, vaan mummo itse lähti ohjaamaan ajatuksiaan. Hän lähti sanoittamaan omaa elämäänsä. Masennushan on perimmiltään uusien merkitysten hakemista. Vanha merkitysmaailma on masentuneella tullut tiensä päähän. Tyttönen ja hänen tukijoukkonsa, aikuiset sisäiset mielentilat, kuten kodinhengetär Martta, terapeutti Anna ja laajasydäminen Tiedemies, mahdollistivat mummoni sisäiselle lapselle turvallisuuden tunteen. Näin pikkuhiljaa rakentui mummollani uusi jatkuvan muutoksen alainen sisätodellisuus,  johon tutustuessa hän uskalsi lähteä vapaasti ilmaisemaan uudella tavalla itseään. Näitten eri egon osiensa kautta leikkimällä mummossani tapahtui hänen tietoisuutensa uudelleen organisoituminen, alitajunnan avautuminen sekä tätä seurannut eheytyminen ja psyykkinen voimaantuminen.

Olavi Moilanenhan kirjoittaa, että juuri Tuonelassa kohtaamme varjomme. Mummoni oli mielikuvitukselllinen nainen, ja hän rakensi kuudentoista osapersoonansa avulla itselleen kaoottisen alakulon täyttämän katkosvaiheen, Tuonelan matkansa aikana, uuden tarinan, jossa vanha mennyt elämä sai uuden merkityksen. Luulen, että kaikilta näin moniuloitteinen mielenteatteri ei ehkä kaikilta luonnistu, koska he ovat ehkä saaneet viettää tasapainoisemman, vähemmän kuoppaisen, elämän, jolloin heillä ei ole ehkä samanlaista ristiriitojen kalvamaa sisäistä maailmaa kuin mummoraukallani. Mietin välillä, että onko niin, että mitä luovempi ihminen, sitä herkempi sielu. Toisaalta on hyvä muistaa, että monet tutkijat, esimerkiksi mummoni aikalainen Martti Lindqvist (Auttajan varjo) olivat sitä mieltä, että ihmisen persoona toteutuu sitä rikkaampana, mitä rikkaampi roolitus hänen sisämaailmassaan on.

Kuten olemme nähneet, Itseanalyyttinen eheyttävä kirjoittaminen ei ole kaikkien ”juttu”, mutta terapeutin kanssa yhdessä minätilojen terapia soveltuu monille. Ajattelutapaa voidana kuitenkin myös hyödyntää muissa terapialajeissa, kuten psykodraamassa ja kehollisissa terapioissa.Usein on siis hyvä aloittaa jonkun ulkoisen peilin, esimerkiksi ryhmän tai terapeutin kanssa, jotta prosessi pääsee alkuun.

Minusta näyttää siltä, että mummoni vapautui prosessissaan lähes täysin menneisyytensä haamuistaan, ja hänelle mahdollistui uusi eläminen tässä hetkessä. ”Joskus addiktiivinen, aina addiktiivinen” tuppasi isoäitini sanomaan. Tällä hän tarkoitti, että perimmiltään addiktiossa on kysymys intohimoisesta tyydyttämättömien tarpeiden huonosta ratkaisuyrityksestä. Kun herkän sielun tarpeet saadaan tyydytetyksi, voi ihminen suunnata intohimonsa uuteen tietoiseen addiktiokohteeseen, johonkin luovuuden lajiin, ja mummostanihan tuli sitten intohimoinen kirjoittaja, yhteiskunnallinen vaikuttaja ja kirjailija vanhoilla päivillään. Kaiken huipuksi hän aloitti hanurin soittamisen viisikymppisenä, ja hänestä tulikin pelimanni paikalliseen humppaorkesteriin. Hänen sairausnarratiivissaan tapahtuneen suuren muutoksen jälkeen hän siis lähti elämään elämäänsä täysin uudelta pohjalta.

Vähitellen eksyin seikkailemaan lääketieteestä poikkeavassa maailmassa. Kävin NLP-kursseja, lyhyitä ratkaisukeskeisiä kursseja… myöhemmin jatkoin hypnoterapiaan. Alunperin motivaationi oli lähteä tutkimaan, miksi potilaan ja lääkärin välinen vuorovaikutus joskus epäonnistuu ja joskus onnistuu, ja mikä on hammashoitopelon takana. Luin kaunokirjallisuutta ja filosofiaa. Uskon, että nämä retkeni lääketieteestä poikkeavaan maailmaan olivat henkilökohtaisen minuuteni pelastus. Persoonani koki äärimmäisen ahdistavana yrittää mahduttaa itseään luonnontieteellisen maailmankuvaan. Tämä maailmankuva kun leikkasi elämästäni pois jotakin hyvin olennaista.

Kun naamiot katoavat 8.9.2050

Sekä narratiivinen, että Ego statelle rakentuva mielenteatterityöskentely molemmat edustavat integratiivista tapaa laajentaa ymmärrystä. Niiden viitekehyksissä ihminen itse tai/ja terapeutti voivat hyödyntää eri perinteistä nousevia työskentelymenetelmiä. Narratiivissa ei luoda minkäänlaisia rakenteita, mutta sen sijaan mielenteatterissa luodaan, mutta nämä tilat, tietoisuudelle annetut muodot, ovat ihmisen/asiakkaan itsensä, eikä terapeutin, luomia.

Ego staten  ja mielenteatterin voi ajatella olevan ihmisen sisäisen perheenjäsenten kommunikaation parantamista. Se on alunperin terapiasuuntaus, mutta se voi olla kirjoittaen tapahtuvan itseohjautuvuuden erinomainen väline. Ihminen voi siis itse integroida sisällään pirstoutuneen monimerkityksellisen todellisuuden. Molemmille, sekä narratiiviselle menetelmälle, että mielenteatterille on mielestäni tyypillistä, että tarinaa pyritään rakentamaan intentionaalisesti; sisäistä dialogia pyritään hienovaraisesti ohjaamaan kohti asiakkaan määräämää tavoitetta. Molemmissa kertomus tulee kuulluksi, joko jakamalla se terapeutin tai ryhmän kanssa suullisesti tai kirjoittaen, tai jakamalla näytelmä uudessa kirjallisessa muodossa ihan pelkästään omien mielenosien kanssa. Kun ajatukset saavat kirjallisen muodon, voidaan näytelmä tai tarina ottaa aina uudelleen reflektion kohteeksi.

Tarina tai näytelmä pyritään kokemaan aidosti, syvällisesti ja rehellisesti. Terapiassa peilinä itsen lisäksi on terapeutti. Mielenteatterissa voi alkuvaiheessa olle eheyttävän kirjoittamisen ohjaaja tai terapeutti, mutta kun ihminen on saavuttanut itseohjautuvuuden tilan, hänen omat aikuiset mielenosat toimivat kirjoittamisen peilinä. Kaikki opetus ja terapia tähtäävät siihen, että ihminen kasvaa reflektoivaksi, itseohjautuvaksi ihmiseksi, joka kykenee tässä hetkessä eläen oman tietoisuutensa ja ymmärryksensä laajentamiseen. Mikäli ihmisessä itsessään ei ole kehittynyt itseohjautuvuuden välineitä, aikuisia mielenosia, on turvallisempaa, vähemmän emotianaalisesti raastavaa, jos hän saa kirjoittamisen tueksi terapiaa.

Oletko kuullut tarinan miehestä, joka kadotti naamionsa? Ehkä et, joten kerron sinulle sen. Olipa kerran pienessä kylässä mies, joka aamulla heräsi ja huomasi, että hänen naamionsa olivat kadonneet. Miehellä oli seitsemän naamioita, joiden sisään hänellä oli tapana piilottaa kasvonsa. Eräänä aamuna ne olivat kadonneet yöpöydältä, sängyn viereltä. Mies tuli siihen johtopäätökseen, että joku oli yön aikana varastanut ne häneltä. Miehen elämä meni täysin sekaisin. Hän juoksi hulluna ympäri kylää: ”Joku on varastanut minun naamioni! Ottakaa varas kiinni!”, mies huusi.

Tullessaan torille, mies huomasi yhtäkkiä auringon, joka paistoi hänen kasvoihinsa. Se ei ollut sama aurinko, jonka hän oli aikaisemmin nähnyt. Tai oliko hän edes aikaisemmin koskaan aurinkoa nähnyt? Tämä uusi aurinko hiveli, lämmitti ja syleili hänen kasvojaan ja paljaita käsivarsiaan tavalla, jota se ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt. Silloin mies rauhottui ja tajusi, että hänen ei tarvitse panikoida. Hänen on hyvä olla myös ilman naamioitaan!”

Tuula, minulle kävi juuri niin kuin tälle miehelle. Elämäni meni kaaokseen ja täysin sekaisin. Olin kadottanut naamioni.

Näen mummoni ajattelussa sukulaisuutta Jacques Derridan jälkistrukturalistisiin ajatuksiin. 1900-luvun modernina aikana vallitsi tietty asiantuntijoiden määräämä käsitys historiasta. Nykyisenä transmoderina aikana alkaa historian historiallisuus ja loppuu jonkun yksittäisen näkemyksen etuoikeutettu käsitys ihmisestä. Seurauksena on synytynt integratiivinen kuva ihmisesta ja samalla uusi puhdas humaani narratiivinen monitilainen ihminen, hän, joka mietiskelyä ja monikulttuurisia peilejä hyväksi käyttäen luo koko ajan uutta virtaavaa identiteettiään. Hän tajuaa oman identiteettinarratiivinsa rakentuvan eri kulttuureja edustavien ihmispeilienkautta.

2000-luvun alussa alkaneessa horisontaallisessa ruohonjuuritason narratiivisessa vallankumouksessa anasti ihminen itselleen asiantuntijoilta ja uskonnollisilta auktoriteeteilta, sen mikä hänelle kuuluu, oman itseohjautuvuutensa. Ihminen ei elä pelkästään leivästä, vaan rikas elämä tarvitsee henkilökohtaisen rikkaan sisäisen kokemusmaailman.

Eivät toki kaikki tehneet tarinan rakentamista kirjoittaen. Monet käyttivät muita menetelmiä kuin ego stateä. Myös muita terapeuttisia viitekehyksiä käytettiin, samoin kehoterapiaa, toimintaterapiaa ja taideterapiaa. Yhteistä näille kaikille oli kuitenkin uuden itseohjautuvan tarinan rakentaminen.

Transmodernismista mummoni aikalainen Tony Dunnerfelt kirjoittaa blogissaan (23.6.2011) seuraavasti: ”Transmoderni ihminen kokee, että on olemassa yhteisiä arvoja, joiden eteen kannattaa tehdä töitä. Mutta arvoja ei ole annettu ennakkoon ulkoapäin, tieteen tai uskonnon suunnalta, vaan ne muodostuvat ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Yhteistyössä syntyvä kokonaisuus tai ”totuus” ei kuitenkaan ole täysin sattumanvarainen ja kaikille erilainen, kuten postimoderneissa piireissä usein ajatellaan, vaan se liittyy yhteiseen ideaan. Yhteinen idea voi olla jokin yhteinen hyvä asia, kuten rauha, kestävä kehitys tai luottamus.

Tämän päivän ihmisella on yhteinen päämäärä: rauha ja kestävä ekologinen kehitys. Hän tajuaa, että varmuus elämän perusasioista ja elämän syvempi tarkoitus ja oleminen löytyy vain oman kokemuksen, hiljentymisen ja luovan reflektiivisen ajattelun, leikin, kautta. Hän on oivaltanut, että hän voi vain oman päänsä sisällä integoida sen, minkä tietteet ja monikulttuurisuus ovat pirstoneet. Tämän evolutiivisen ihmisen tietoisuuden laajenemisen ja integraatioprosessin myötä, hän voi itse luodaa ympärilleen omalla ajattelullaan uudenlaista eettistä ja ekologista todellisuutta. Transmodernismi opetti meille itseohjautuvuuden paradoksien maailmassa, ja samalla se palautti meille takaisin mystiikan ja elämän kiehtovan salaperäisyyden. Ihmisen on lupa jälleen etsiä totuutta myös hengellisisistä totuuksista. Olemme siirtyneet eri uskontojen välisen vuorovaikutukseen aikaan. Olemme päässeet eroon hallinnan kulttuurista. Kaunis elämä ei ole enää asiantuntijoiden ohjauksessa vaan se on pikemminkin taidetta, joka voi hyödyntää myös tiedettä.

Ihmiset keräävät tänä päivänä yhä enemmän aineettomia aarteita, omia ja yhteisiä taidekokemuksia. Nyt ymmärrettiin yhä paremmin, että vihaa, kyynisyyttä ja ahdistusta sisältävät ihmisen tilat olivat peittäneet tavallisen ihmisen luovuuden. Suurinta taidetta on kyetä näkemään kauneutta arjessa. Taiteellisuus on kuin aurinko, joka meissä jokaisessa on sisällämme. On vain niin, että pilvet on saatava pois valomme päältä. Erityisesti vihaiset ihmiset ovat niitä, jotka kiinnittävät huomionsa ulkoiseen objektiin siten, että heiltä jää näkemättä ja kokematta arki (Andy Karr and Michael Wood, The Mindfulnes Revolution).

Ihmiset oli 1900-luvun kouluissa opetettu kyynisiksi, järkeviksi ja ”sitkuttelemaan”, mikä merkitsi sitä, etteivät he kyenneet enää elämään läsnäolevasti arkea. Ihmiset hukuttivat itsensä erilaisiin disktraktiotapoihin, kuten virtuaaliseen maailmaan. He eivät kestäneet olla läsnä, koska silloin joutuu jokainen kohtaamaan henkilökohtaisesti vaikeitakin asioita. Onnellisen elämän lähtökohta tänä päivänä on luovuus ja arjen kauneuden taju. Ihmisten ei tarvitse enää matkustaa toiselle puolelle maailmaa nähdäkseen jotakin kaunista, kun he kykenevät näkemään pienissä arjen asioissa, muissa luonto- ja kulttuurikappaleissa olevan kauneuden. Tämä on uuden ekologisen elämämme perusta.

Ihmispersoona kehittyy aina toista ihmistä edustavien peilien ja mietiskelyn kautta. Mummoni mielentilojen treeni oli oikeastaan tarinan rakentamistapa, jossa yhdistettiin nämä kaksi asiaa, peilit ja mietiskely kirjoittaen. Mielentilojen teatterissa ihminen yleensä terapeutin tai eheyttävän kirjoittamisen opettajan ohjauksella tai ihan vain itsekseen lähtee etsimään itsensä näistä omia sosisaalisesti muovautuneita mielentilojaan, ”altertilojaan”. Hän tutustuu traumaattisiin tiloihinsa, introjektioihinsa (sisäistetyt vanhemmat, isovanhemmat, opettajat jne.) ja lähtee aktiivisesti mietiskelemällä luomaan toisista ihmisistä, todellisuuden henkilöistä tai esimekiksi kirjallisuuden hahmoista, introjektioita itselleen. Traumaattiset tilamme ja tavanomaiset introjektiomme syntyvät spontaanisti esimerkiksi kohtaamistamme vaikeista elämäntilanteista ja ristiriidoista.

Omenasilmät 3.9.2050

Omenasilmät Mummoni mielestä itsereflektio kirjoittaen oli eräs meditaatio- ja identiteettitarinan kirjoittamistapa, joka edistää ihmisen tulemista itseohjautuvaksi. Siksi sitä voi hänen mukaansa harjoittaa samaan tapaan kuin meditaatiota. Yhteistä meditaatiolla ja mielenteatterilla on voimakas keskittynyt tila. Mummoni uskoi, että paras terveysvaikutus saadaan, kun ihminen hiljentyy päivittäin heijastamaan tunteitaan, lukemisiaan, kuulemisiaan, näkemisiään ja muita kokemisiaan sisäiselle näyttämöllensä. Kirjoittamisesta voi tulla henkisen hyvinvoinnin meditatiivinen väline. Carl Jungin nimitys ”aktiivinen imaginaatio” tälle toiminnalle oli nimityksenä mummoni mielestä voi johtaa harhaan. Mielen eri tiloja ei oikeastaan luoda mielikuvituksen avulla, vaan mielemme muodot tiloina löydetään mielikuvituksen avulla.

Norman Fischer (2011) luettelee kirjassa Mindfulnes Revolution tietoisuustaitokäytäntöjen (mindfulnes practices) sovellutuksina (extensions) elämän aikakausilehden kirjoittamisen ja tietoisuustaitoja hyväksi käyttävän dialogin. Mielestäni mummoni olettamus, että hänen sisäinen teatterinsa oli eräänlaista tietoisuustaitoja hyväksi käyttävää meditaatiota, on hyvin perusteltu. Kun vertaamme sitä vatvomiseen ja tai älylliseen ajatteluun, on siinä muutama tärkeä ero. Se tapahtuu voimakkaassa keskittyneessä tilassa (luova kirjoittamisen tila/itsehypnoositila), mutta päinvastoin kuin vatvomisessa, ihminen itse määrää aiheen, mistä hänen tilansa keskustelevat. Toisin sanoen hänen ihminen itse ohjaa prosessiansa. Älyllisestä ajattelusta tämä eroaa siinä, että sisäistä teatteria ei ohjaa järki vaan tunteet ja spontaani luovuus.

Mummoni jatkoi dialektista kirjoittavaa prosessiansa, sisäistä teatteriansa, koko elämänsä läpi, mutta hänen prosessissaan on huomattava se, että eheämpänä minuutena hän ei enää kokenut enää tarvetta pistää mielentilojaan keskustelemaan juurikaan menneistä. Se mitä hän kirjoitti jälkeenpäin syövästään, oli ahdistuksesta vapaata, tutkivaa reflektointia, tutustumista mm. toisten ihmisten sairaustarinoihin. Hänen mielensä eri tilat muuttuivat luonnettaan. Niistä tuli teleologisen, emansipoivan prosessin, reflektiivisen oppimisen välineitä. Improvisaation kohteena oleva identiteettinäytelmä seisoi 2008-2011 tapahtuneen käännekohtaan jälkeen juurtuneena nykyhetkeen, katse tulevaisuuteen suuntautuneena.

Ehkä muutamalla sanalla aukaisen jo tässä vaiheessa lukijalle mitä tämä ego-state eli minätilojen terapia oikein on. Mummoni sanoi eräässä haastattelussa (3.5.2012), että hänen ajattelunsa lähtökohdaksi sopi paljon paremmin narratiivinen ’Leikin, siis olen’ kuin kartesiolainen ’Ajattelen, siis olen’. Identiteettimme ydin on monissa vaihtelevissa tiloissamme, koska keskustelukäytäntömme aina riippuvat tilanteesta, johon elämässä ohjaudumme tai itsemme ohjaamme. Ihminen on kummallinen eläin. Yhteisössä se tuppaa liiankin usein unohtamaan leikkimisen, hän unohtaa osiaan, ja alkaa laulaa samoja opittuja lauluja kuin muutkin.” Kun kysyin mummoltani perusteellisempaa selitystä minätilojen synnylle, alkoi hän aloitti saman vanhan, minulle niin tutun virren, kuinka vuosituhannen alussa roskalehdet ja -ohjelmat ohjasivat yksilöitymättömiä ihmisiä esineellistämään ja välineellisitämään kaiken. Monet pirstoutuneet ihmiset elivät yhden metafyysisen todellisuuden vankilassa. Rakentamalla mielenteatterin ihminen pystyy palauttamaan keskusteluyhteyden kadotettuihin osiinsa.

Mummoni reflektiivinen kirjoittaminen rakentui ego-state´-terapian persoonallisuusteorialle. Sen mukaanhan ihmismieli muodotuu minätiloista tai mielenteatterista, niin kuin mummoni niitä kutsui. Sittemmin hän kiinnostui laaja-alaisimmin näkemyksistä, joissa ajateltiin ihmismielen olevan moniosainen. Mielenteatteri ei ole mitenkään uusi asia. Monet psykologit, kuten Carl Jung ja Sigmund Freud käyttivät mielen metaforana teatteria.

Mummoni oli erityisen kiinnostunut Henryk Skolimowskin filosofiasta. Tämä ekofilosofi kirjoitti kirjansa ”The Theatere of the Mind”, jossa hän esittelee ekofilosofiansa, jossa eettisen ja ekologisen ihmisen tietoisuus muodostuu virtaavasta minuudesta, jonka metaforana hän käyttää juuri teatteria. Me olemme Skolimowskin ontologiassa osa todellisuuttamme. Todellisuus annetaan meille sellaisena, millaiseksi mielemme teatteri sen hahmottaa. Tämä hahmottamisaktimme on samalla itsemme ja ympäristömme muodonmuutosakti. Emme ole siis erillisiä osia todellisuudesta, vaan vaikutamme aktiivisesti mielellämme siihen. Mielemme on osa todellisuutta ja se on oman ja ympäristön muodonmuutoksen instrumentti. Ei ole mitään mielemme ulkopuolista todellisuutta. Se on aina meidän mielemme ulottuvuus. Voin siis ilmeisesti puhua todellisuudesta minun todellisuutena tai paremminkin minun todellisuuksina. Ympäristömme ja sisäinen maailmamme ovat niin kiinteä osa toisiaan, ja siksi ihmisluonnonsuojelu on myös luonnonsuojelua ja luonnonsuojelu on puolestaan ihmisluonnonsuojelua. Oma onnellisuutemme vaikuttaa lähimmäistemme onnellisuuteen, ja pahoinvointimme samoin voi siirtyä heihin.

Henryk Skolimowskin ekologinen teoria pitää sisällään tämän minuuden ja todellisuuden välisen keskinäisen riippuvuus suhteen. Sen ontologia on “subjektiivinen-objektiivinen”. Se on subjektiivinen, koska merkitykset todellisuudelle syntyvät aina mielen hahmottamina muotoina ja se on objektiivista, koska mieli aina penetroituu maailmaan, jota se muokkaa.  Mieli on yhteisluova (co-creatiive) mieli eli jatkuvassa yhteistoiminnassa ympäristönsä kanssa luovan mielensä kautta. Ihmismielen evolutiivinen ihme on se, että mieli kykenee laajentamaan todellisuutta. Emme voi tarttua todellisuuteen mitään muuta kautta, kuin mielemme kautta. Uudet arkiset ja tieteelliset näkökulmat todellisuuteen löytyvät mielemme symbolisoivan kyvyn kautta: löydämme uusia käsitteitä ja aktivoimme uusia merkitysyhteyksiä. Kuinka rikkaana, hienostuneena ja moniulotteisena todellisuus avautuu ihmiselle, riippuu siis hänen kyvystään vastaanottaa ja hahmottaa sitä.

Mieli teatterina tarjoaa tilaisuuden virtaavalle, peilaavalle, jatkuvassa muutoksen tilassa olevalle reflektiiviselle uutta ympäristöä itselleen jatkuvasti muovaavalle minuudelle.  Minän ei tarvitse olla tällöin tahdottomia omien passiivisten ajatustemme ohjaama minuus, vaan ihminen itse alkaa hienovaraisesti ohjaamaan omaa sisäistä teatteriaan. Hänestä on mahdollista tulla enemmän tai vähemmän taitava oman sisäisen teatterinsa ohjaaja. Ja mitä rikkaampi, moniolutteisempi ja moniäänisempi ihmismieli on, sitä suuremmat mahdollisuudet sillä on tuottaa evolutiivista muodonmuutosta ympäristöönsä. Ihmismielellä on ihmellinen kyky muuttaa vielä ei-olevainen olevaiseksi.

Mummoni mukaan identiteettitarinassa, kuten narratiiveissa yleensäkään, aikakäsitys ei ole lineaarinen. Ihminen voi rakentaa narratiiviaan keinumalla rytmisesti sisäavaruudessaan, tietoisuuden eri aikakerroksissa, nykyisyydessä, menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Kun arvottamatta antaa kaikkien aikaperspektiivissä vapaasti kelluvien ajatusten kuplia nykyhetkessä tapahtuvina dialogeina mieleen, arvottamatta, torjumatta, alkavat negatiiviset ajatukset vähitellen jättää ihmisen rauhaan. Ihminen lakkaa sekoittamasta ajatuskupliaan todellisuuteen. Hän tuntee, että jokin ahdistava ajatus onkin vain ajatus, jonkun sisäisen roolihenkilön  repliikki, ikuisessa näytelmän dialektisessa virrassa. Saavutettuaan riittävät tietoisuustaidot, hän voi alkaa aktiivisesti mutta samallahienovaraisesti ohjata tietoisuutensa sisältöä haluamaansa suutaan. Tällöin ihminen ohjaa ajatteluaan eikä ajattelu ihmistä. Ihminen on saavuttanut paremman itseohjautuvuuden tilan.

Kun ihminen oli kiinni oravanpyörässään 2000-luvun taitteessa, ei hänelle jäänyt aikaa pysähtymiseen, omien tunteiden ja ajatuskuplien kohtaamiseen. Sen sijaan liian moni otti vastaan yhden metafyysisen todellisuuden vastaan itsestään selvyytenä. Mummoni koki oman aika perspektiivin keinunnassa muuttuvan oikeastaan spiraaliksi, jossa menneisyys ja tulevaisuuskin olivat osa nykyhetkeä. Kiireeseen ja työntäyteiseen elämään tottuneessa ihmisessä pysähtyminen ja hiljaisuus herätti aikoinaan kovasti pelkoa ja ahdistusta. Oli helpompaa paeta itseään jatkuvaan tekemiseen ja aineellisten statussymbolien keräämiseen. Onhan pelottavaa siirtyä maailmaan, jossa pirstoutunut identiteetti, oma sisäinen näytelmä, paljastuu itselle pala palalta, kun ihminen paljastaa vähitellen todellisen eettisen itseytensä, opittujen ja muilta “varastettujen” ja sisäistettyjen osaidentiteettiensä takaa. Olihan paljon “turvallisempaa” elää asiantuntijoiden ohjaamaa “faktoihin” perustuvaa elämää.

Tietoisuustaitoja harjoittaessa varsinkin alkuvaiheessa kuplii mieleen monilla paljon ikäviä, torjuttuja, asioita. Narratiivin luonteeseen kuuluu, että se vähitellen paljastaa todellisen eettisen tarinankertojan ja tällä tarinankertoja ei maailma rakennu enää yhdellekään varmalle ontologialle, siis teorialle olemisen perimmäisestä luonteesta. Sen sijaan minuus paljastuu dialogisessa välitilassa. Se on “reflektiivistä emansipoituvaa politiikkaa ilman perustuksia (Keith Jenkins, 1999)”. Kun ihminen saavuttaa tämän reflektoivan tilan, saavuttaa hän herkkyyden, jossa hän kykenee kuuntelemaan omaa aidointa virtaavaa minuuttaan. Juuri tälle oman sisäisen äänen herkälle kuuntelulle rakentuu virtaava ja läsnäoleva näytelmällinen minuus. Ihminen voi nimittäin tarinan lisäksi olla näytelmä.

Kun ihminen siirtyy omassa ajattelussaan keinumiseen, voi ihminen saada ihminen kaupan päälle nämä uudet silmät, joista monet muodonmuutoksen läpikäyneiden ihmisen tarinat kertovat. Tässä erään syövästä toipuneen naisen ajatuksia (mukaelma Rachel Naomi Remen/Kitschen table wisdom): Ennen kun oli sairas, olin kaikesta niin varma. Tiesin mitä halusin. Ja milloin halusin. Yleensä myös tiesin, mitä pitää tehdä, saadakseni haluamani. Kuljin ympäriinsä kädet ojossa: “Haluan Omenan!”. Usein sainkin granaattiomenan. Olin niin pettynyt, etten vaivautunut edes tutkimaan, mikä tämä hedelmä oikein oli. Itseasiassa, en usko, että koskaan edes näin koko hedelmää, saatikka vaivauduin tutkimaan, mikä se on.  Maailma oli minulle jaettuna vain omeniin ja ei-omeniin. Minulla oli omenasilmät. Ja niillä näki vain ei-omenia ja omenia. Sitten sairastuin syöpään. Kumma kyllä, sairastumiseni jälkeen maailma näyttää huomattavasti rikkaammalta. Uusilla silmilläni maailma näyttäytyy nyt tuhat kertaa värikkäämmältä. Näen muun muassa   banaaneja, appelsiineja,  mansikoita, meloneja, mandariineja ja vaikka mitä hedelmiä.

Hyvänä esimerkkinä kirjoittamisen merkityksestä ihmisen mielenterveydelle on hyvin traumaattista elämää elänyt Anne Frank, jonka elämä päättyi traagisesti keskitysleirillä. Hän kirjoitti maaliskuun 16. päivänä 1944: ”… elämäni kohokohta on, että pystyn ainakin kirjoittamaan kaikki ajatukseni ja tunteet, muuten täysin tukehtuisin…”.

Mummoni ja Anne Frankin jälkeen yhä useampi myös oivalsi, että ihminen voi terapeuttisen puhumisen sijaan myös kirjoittaa itsensä eheämmäksi. Mikä parasta, tällöin ihmisen minuus voi vaikeissakin olosuhteissa virrata ja hän voi kehittyä aktiiviseksi oman elämänsä ohjaajaksi. Kirjoittaminen vähentää stressiä ja sillä on myönteisiä vaikutuksia kehoomme, mieleemme ja tätä kautta ympäristöömme. Kirjoittamisen kautta ihminen voi oppia ulkoistamaan, jäsentämään, uudelleenkokemaan ja ilmaisemaan tunteitaan. Eheyttävässä kirjoittamisessa pirstoutuneet muistot jäsentyvät uuteen tarinalliseen muotoon. Esimerkiksi Mark Bracher (1999), Jeffrey Berman (2001) ja Josua Smyth (2005) ovat kirjoittaneet kirjat terapeuttisesta kirjoittamisesta eli skriptoterapiasta jo viimeisen vuosituhannen taitteessa. Suomessa alan uranuurtajia oli Juhani Ihanus.

Nykyään tiedetään, että ihminen voi liittää tähän kirjoittamisen luontevasti myös lukemisen. Me voimme peilata tätä kautta ajatuksiamme sekä elävien että kuolleiden ihmisten aajatuksiin. Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon, että Sigmund Freudin tyttärentytär Sophie Freud on aikoinaan pitänyt luentoja ja kirjoittanut ”lue itsesi eheäksi”- aiheesta, biblioterapiasta, artikkeleita mm. American Imago-lehteen 2000-luvun molemmin puolin (Charon, Rita).

Naivi tragikoominen romanssielämäni jatkui. Elämääni kasaantui seikkailuja, villiä intohimoa ja suurta elämän tyhjyyttä, toistuvia epäonnistuneita seurusteluyrityksiä. Tunteet sisälläni vaihtelivat laidasta laitaan. Löysin itselleni uuden mukavan miehen, päätin, että tämänkertainen avioliittoni ei mene mönkään, vaan Jumala taivaassa nauroi jälleen suunnitelmilleni. Toinen avioliittoni päättyi saippuaooppera farssiin. Tässä vaiheessa saavutin masennukseni mustassa meressä pohjakosketuksen. Silloin, Tuula, tunsin olevani maailman epäonnistunein ja naurettavin ihminen.

Voiko kuka tahansa lähteä kirjoittamaan itseään eheäksi? Kyllä, jokainen joka osa kirjoittaa. Suurimmat esteemme ovat väärät uskomukset omista kyvyistämme.  Nykyään ihmisen itseohjautuvuutta tukevat luku- ja kirjoittamisterapeuttiset metodit ovat lähes jokaisen arkipäivää.

Tarinointitaitojen lisääntyminen ja peilaamiskyvyn paranemisen seurauksena ihmisten krooninen stressi on huomattavasti vähentynyt, ja tätä kautta terveydenhuollon paineet ovat huomattavasti keventyneet. Sekä hoitohenkilökunta että sen asiakkaat voivat paljon paremmin kuin 2000-luvun alussa. Olemme päässeet irti medikalisoivasta kulttuurista, joka synnytti koko ajan enemmän ja enemmän palveluja sekä palveluiden käyttäjiä.

Narratiivinen hoitaminen on muuttanut ihmisen vastuulliseksi omasta terveydestään ja se on palauttanut terveydenhuollon henkilöstön työnilon: Enää heidän ei tarvitse pelkästään keskittyä siihen, että he tekevät mahdollisimman paljon toimenpiteitä, vaan he saavat jälleen kohdata potilaansa kokonaisvaltaisesti. Peilausprosessissa voi nousta voimakkaita tunteita kuten katarsis-kokemuksia ja lukkotilanteita, joten edelleen luotettava opettaja tai terapeutti on tarpeen yhteistyökumppanina, etenkin peilausprosessin alkuvaiheessa. Vaikka meistä voi tulla itseohjatuvia, on harvinaista, että ihminen koskaan saavuttaisi sellaista itseriittoista ”valaistunutta” tai ”vanhurskasta” tilaa, jossa toinen ihminen tulee tarpeettomaksi. Jotta pääsemme kiipeämään laajenevan ymmärryksen portaita ylöspäin, tarvitsemme peileiksi toinen toisiamme.

Mummoni ei uskonut, että ihmiselle on hyväksi vuodesta toiseen avata vain retrospektiivisiä, siis menneeseen elämään liittyviä merkityksiä, vaan peili on onnistuttava kääntämään tulevaisuuteen. Mikäli ihminen esimerkiksi päivästä toiseen jatkaa sairautensa, esimerkiksi syöpänsä, merkitysten yksipuolista peilaamista, voi ajatella kyseessä olevan jo ”vatvominen” (rumination), joka on yksi masennuksen oireita (Morrow ja Nolen-Hoeksema, 1990). Skriptoterapeuttisen kirjoittamisen tulee siis tähdätä siihen, että ihminen löytää vanhalle elämälleen uuden narratiivisen merkityksen, jolloin hän kykenee irtautumaan vanhoista ikävistä tunteistansa. Ihminen siirtyy tällöin virtaukseen, elämään tätä päivää.

Mummoni jäi toki kiinni omalla tavallaan syöpäänsä, koska häntä kiinnosti sairausnarratiivit; mutta hänen uusi merkitystenanto prosessi ei sisältänyt pelkästään omaa sairauskokemustaan vaan hän luki esimerkiksi paljon muiden syöpään sairastuneiden tarinoita. Hänen kiinnostuksensa kohteena olevien tarinoiden kautta hänen identiteettinsä vahvistui ja  muutti samalla kokoajan olemustaan. Sairausarinat eivät olleet enää ahdistuksella latautuneita.

Tässä ote mummoni haastattelusta (5/2013). ”En kirjoita nykyään pelkästään oman elämäni tarinaa uudelleen, vaan käytän aikaani muiden tarinoiden lukemiseen. Luen parhaillaan kirjaa nimeltä ”Voices of Breast Cancer”. Kirjassa syöpään sairastuneet ja heidän omaisensa kertovat tarinoita rintasyöpäkokemuksistaan. Eräs tarina tarttui erityisesti mieleeni.

Eräällä naisella, Debbiellä, oli pieni rintasyöpäkasvain vasemmassa rinnassaan. Hän oli aivan ihmeissään, koska hän eli tosi terveellisesti, söi paljon tofua, joogasi eikä ryypännyt tai tupakoinut.

Sairaalassa sovittiin viikon kuluttua kirurginen operaatio, jossa tarkoitus oli tehdä rinnan resektio, eli osapoisto. Hän keskusteli sairaudestaan useitten kavereittensa kanssa, joista moni oli käynyt erilaisissa vaihtoehtoisissa hoidoissa. Yksi ystävistä suosittelikin hänelle lääketieteellistä intuitio-hoitoa (medical intuition). Hoito kuulosti mielenkiintoiselta ja Debbie ajatteli, ettei hänellä ole paljoa menetettävää. Siispä hän lähetti valokuvansa ja kuusi hiusta tälle intuitiivisen hoidon ammattilaiselle.  Intuitiivisen lääketieteen ammattilainen soittikin seuraavana päivänä Debielle ja sanoi, ettei hänen missään nimessä kannata mennä operaatioon. ”Anna minulle kaksikymmentäyksi päivää”, sanoi vaihtoehtohoidon tarjooja. ”Uskon, että tuumori katoaa tässä ajassa”.

Debbie päätti lykätä leikkausta kahdella viikolla ja hän ryhtyi aktiivisesti hoitamaan itseään intuitiivisen hoitajan neuvoin, siitä huolimatta, että hän oli asiasta sisäisesti ristiriitainen. Yksi osa häntä oli sitä mieltä, että intuitiivinen hoito oli pelkkää humpuukia ja toinen osa häntä oli sitä mieltä, että ainahan tällaisia pehmeitä hoitoja kannattaa kokeilla, ehkä hän niiden avulla voi, toden totta parantua.

Debbie ryhtyi tuumasta toimeen, hän jätti sokerin syönnin, hiivan syönnin, söi erilaisia yrttejä ja otti yrttikylpyjä. Hän rakasti itseään erilaisin myönteisin suggestioin ja hän rukoili. Hän teki erinäisiä mielikuvaharjoituksia, joissa tuumori hajosi kappaleiksi, ja omat ahneet ja ilkeät immuunipuolustuksen solut söivät ne pieniksi palasiksi. Ystävät ja perhe kannustivat häntä ja rakastivat häntä.

Kolmen viikon kuluttua Debbie lensi toiselle puolelle USA:ta tapaamaan hoitajaansa. Hän halasi asiakastaan ja tutki Debbien silmillään sekä kosketteli Debbien kehoa parantavilla käsillään: ”Tuumori on jo puoliksi hävinnyt…” sanoi hoitaja, ”Vain kuusi viikkoa niin se on kokonaan kadonnut!”.

Debbie päätti mennä kontrolliin omalle lääkärilleen, joka tutki kasvaimen ja totesi, että se oli edelleen täsmälleen samankokoinen kuin muutamaa viikkoa aiemmin. Debbie oli tietenkin pettynyt. Hän keskusteli hoitoa suositelleen ystävänsä kanssa, joka sanoi: ”Parantuminen tapahtuu monella eri tavoin, nyt mielestäni sinun on aika mennä biolääketieteen hoitoihin. Nyt päästät irti kontrollistasi  ja siirry virtaukseen!” ”Niinpä…”, ajatteli Debbie. ”Rukoilin parantumistani, ja itseasiassa sitä viime viikkoina tapahtuikin. Parantumisella on monenlaisia muotoja!”

Kiehtovinta tässä tarinassa oli mielestäni se, että lukija odottaa ihmeen tapahtuvaan, vaan tarina saakin toisenlaisen  myönteisen käänteen.

Terveydenhuollon ammattilaiset ja heidän antamat merkitykset elävät lukemattomien ihmisten tarinoissa omaa elämäänsä! Narratiivisessa todellisuudessa luonnontieteellinen tieto on eräs hyödyllinen tieto muun tiedon joukossa. Se on eräs tärkeä mielikehon viestien tulkintojen ja merkitysten luoja: biolääketieteen edustajan tärkeä työkalu. Onnistuneessa eheyttävässä vuorovaikutussuhteessa terveydenhuollon asiakas voi ottaa ammattilaisen tukemana etäisyyttä omaan vanhaan tarinaansa, jonka jälkeen hän voi muokata sairausnarratiiviansa uusilla yhteisesti jaetuilla merkityksillä. Myös mummolleni analyyttisempiirinen tieto oli kehollisen interventiontärkeä työväline, joka ankkuroi kokemukset reaalimaailmaan. Vähintään yhtä tärkeää hänelle oli kokemusperäinen tarinallinen todellisuus, jonka kautta välittyi esimerkiksi asiakkaan tarpeiden mukaan improvisoitu ennaltaehkäisevä ja ylläpito hoito.

Teini-iässä, vietimme vielä, Tuula, paljon aikaa yhdessä. Se oli mukavaa, vaikkakin varsin levotonta aikaa… Muistan sinut sellaisena rauhallisen ja tasapainoisen oloisena nuorena naisena, vaikka niihin aikoihin vedettiin ”röökiä” tyytyväisinä ja kippailtiin lähes joka viikon loppu ”brenkkuu”. Silloin meillä ei tainnut olla minkäänlaista huolta huomisesta! Poikaystävät vaihtuivat, mutta ystävyytemme säilyi. Vähitellen avioiduttuamme kumpainenkin omilla tahoillamme ja muutettuani Sipooseen, tapaamisemme harvenivat. Molemmilla oli omat pienet lapsensa, työkiireensä ja harrastuksensa.

Minun elämäni jatkui sisäisesti levottomana. En löytänyt mistään sisäistä rauhaa itselleni, vaan jatkoin levotonta elämääni. Lapset kuitenkin hoidettiin levottoman elämän rinnalla olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin. Ainakin poikani muistelevat onnellisina niitä nostalgisia aikoja. En kuitenkaan pystynyt jatkamaan tätä juuretonta elämäntapaani. Jotain tärkeää puuttui elämästä. Tarinani juoni oli ehkä hukassa? Elämän tyhjyys ilmeni konkreettisimmin jatkuvina unihäiriöinä. Elämäntapaerimielisyydet, arvoristiriidat ja taloudelliset vaikeudet kariuttivat kymmenen yhteisen vuoden jälkeen ensimmäisen avioliittoni.

Kuten jo mainitsin, mummoni kävi itseanalyyttisesti kirjoittaen oman suurienergisen sisäisen prosessinsa läpi henkilökohtaisten vastoinkäymistensä aikana ja niiden jälkeen. Rita Charon (2006) väitti jo 2000-luvun taitteessa, että terveydenhuollon ammattilainen ei tiedä, mitä on olla sairas, ennen kun hän itse joutuu potilaan housuihin. Tässä mielessä mummolleni kävi niin ”onnekkaasti”, että hän sai kokeilla, miltä tuntuu olla potilaan roolissa. Hän joutui rintasyöpänsä ja työuupumuksensa kanssa tilanteeseen, jossa hänen tarinansa meni kaaokseen. Tuuria hänellä oli siinä mielessä, että hän oli hypnoterapeuttikoulutuksessa, josta hän löysi itselleen uusia tarinanrakentamistaitoja.

Ei ole mitenkään harvinaista, että ihminen kokee sairauden aikana käyvänsä läpi muodonmuutoksen, jossa uusi maailma ja luovuuden lähde aukeaa. Eräs mummoni aikalainen rintasyöpäpotilas kuvaa rinnakkaista muodonmuutoksellista kokemustaan seuraavasti: ”Aloin käymään läpi menetyksiäni, rintani menetystä, hiuksieni menetystä, mahdollista munasarjojen menetystä, viattomuuteni menetystä ja itsetuntoni menetystä. Kun kohtasin elämää uhanneen sairauden, jouduin yhtäkkiä kohtaamaan totuuksia. Ja päätin omistautua elämiselle… Minun täytyi ryhtyä elämään täyttä elämää, ei puolikasta elämää, ja tämä totuus sisälsi luovuuden ja toisten auttamisen… Tärkein oppini oli sisäisen ääneni kuunteleminen. Kuuntelen sitä edelleen, etenkin silloin kun elämä muuttuu liian kiireiseksi. Hiljennän, siirryn hetkeksi yksinkertaisempaan elämään ja kuuntelen sisäistä ääntäni… Yksi hämmästyttävin hetki elämässäni oli, kun pieni poikani katsoi minua hämmästyneenä ja sanoi:”Äiti, onko sinulla uudet silmät?’ Niin, sairastumiseni jälkeen olen saanut paljon uusia ihmisiä, ja heillä kaikilla on uudet silmät. ” (Voices of Brest Cancer, 2007)

Yhä useampi tänä päivänä eheyttää itseään kirjoittaen. Sitä voi tehdä integratiivisesti yhdistämällä erilaisia perinteitä. Aika moni jo mummoni aikoina, ja paljon ennen häntä, oivalsi voivansa tätä tarkoitusta varten hajottaa itsensä altertiloiksi. Varhaisimman tällaisen ihmisen mummoni kertoi löytäneensä muinaisesta Egyptistä. Hieroglyfistä löydetyssä tarinassa (Rowan, John, Discover your Subpersonalities) itsemurhaa harkitseva mies keskustelee sielunsa kanssa pari tuhatta vuotta ennen Kristuksen syntymää. Tämä itsensä pirstominen on siis eräs tapa matkailla omassa tietoisuudessa luovuutta vapauttaen. Jotkut kutsuivat osiansa mielentiloiksi, minätiloiksi tai osapersooniksi.

Taiteilijat ja filosofit kautta aikojen ovat leikkineet altertiloillaan. Mummoni aikalaisiin kuului,vieläkin monen tuntema ja rakastama suomalainen laulaja, J.Karjalainen. Hän laajensi luovasti tietoisuuttaan retkellänsä Lännen-Jukkana, joka käytti peilinään mm. Hiski Salomaan, Veikko Lavin ja amerikkalaisen Erkki Kiven lauluja ja tarinoita. Lännen-Jukka oppi heiltä monia hauskoja renkutuksia ja J. Karjalaisen kerrotaan Lännen-Jukkana oppineen mm. kuinka banjoa soitetaan rystysottellaa. Mummoni teki Lännen-Jukan aikoihin oman sisäisen terapeuttisen ohjaajansa, Annan, kanssa retkeään omaan sisäavaruuteensa. Hän yhdisti omaan narratiiviinsa aineksia monilta eri ajattelijoita (mm. Lauri Rauhala, George von Wright, Martin Buber, Sören Kierkegaard, Carl Jung). Heidän ideoihin tulen jäljempänä vielä palaamaan. Oikeastaan voimme ajatella oman tarinan rakentamisen olevan mielikuvitusta hyväksi käyttävää reflektiivistä oppimista.

Mummoni nuoruudessa eheyttävä kirjoittaminen oli siis vielä lapsen saappaissa. Nykyään se on arkipäivää. Eheyttävä kirjoittaminen on yksi tavallisimpia ihmisen tietoisuuden ja kokemusmaailman laajentamisvälineitä. Eheyttävässä kirjoittamisessa on omat sääntönsä. Ainakin kaksi asiaa on tärkeää. Mummoni lainasi toistuvasti Leo Tolstoita: ”Eheyttävä kirjoittaminen merkitsee sitä, että ihminen kirjoittaa siten, että hän jättää mustepulloon palasen lihastaan aina silloin, kun hän kastaa kynänsä mustepulloon.” Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen on rehellinen itselleen, eikä karta kirjoittaa vilpittömästi kipeistäkään asioista. Ja toisaalta, keskeinen elementti kirjoittamisessa on se, että ihminen uskaltaa leikkiä ajatuksillaan. Se että ihminen kirjoittaa pelkkää faktaa, on joskus hyödyllistä, mutta se ei juuri laajenna ihmistietoisuutta, tällöin kun kiinnitytään ryppyotsaisesti vain yhteen todellisuusnäkökulmaan.

Eheyttävän kirjoittamisen ytimessä on leikin lisäksi erilaiset psykoterapiasta omaksutut kirjoitustekniikat, joiden avulla identifioidaan, tutkitaan ja ilmaistaan stressiin liittyviä ajatuksia ja tunteita. Oikeastaan eheyttävä kirjoittaminen parhaimmillaan on siis itseohjautuvaa integratiivista psykoterapiaa. ”Ihminen on itse oman ajattelunsa paras opettaja,” oli mummollani tapana sanoa. Hän oli varmasti oikeassa, mutta jotta ihminen saavuttaa tällaisen reflektoivan, virtaavan, tietoisuuden tilan, on hänellä täytynyt olla hyvä opettaja. Virtaus merkitsee vapaata tukkeutumatonta information kulkua kehossa ja mielessä.

Kuten on jo käynyt ilmi, kirjoittamisella voimme myönteisesti muokata uusiksi inhimillistä kokemustamme esimerkiksi vaikean sairaus- tai muun traumaattisen elämäntapahtuman jälkeen (Lepore, Stephen J., Smyth, Joshua M, 2002). Miljoonat naiset ja miehet ovat vuosisatoja turvautuneet kynään, silloin kun elämänkriisi on koetellut. Viime vuosituhannella kirjoitettiin paljon päiväkirjoja. Nykytrendi on oman elämän aikakausilehden (life-journaling) kirjoittaminen. Siinä ihminen voi pohtia omaa elämänkaartansa monenlaisista eri näkökulmista käsin, käyttäen hyväksi erilaisia kirjoittamis-, eheyttämis-  ja visualisoimistekniikoita. Kun ihmisen tunneilmaisu on kohdallaan, on hänen itseilmaisunsa sopusoinnussa sisäisten tuntemuksiensa kanssa eikä hän siis jatkuvasti tukahduta kokemuksiinsa liittyviä aitoja tunteitaan.

Kirjoittamisen eheyttävistä voimista oivallettiin paljon jo 2000 -luvun taitteessa kirjoittamisen taitteessa. Ihmisen tajuttiin jo silloin olevan ainutlaatuinen luontokappale juuri siksi, että hän kykenee itsereflektiiviseen toimintaan. Tätä kautta voi hän vaikuttaa omaan käyttäytymiseensä, tunteisiinsa ja kehoonsa. Kun siis muutamme tunnesuhdettamme johonkin tapahtumaan esimerkiksi kirjoittaen, muuttuu sen seurauksena myös fysiologiamme. Biologinen itseytemme ylläpitää psykososiaalista itseyttämme ja psykososiaalinen itseytemme puolestaan biologista itseyttämme. Psykososiaalisen ja biologisen minämme vuorovaikutus välittyy keskushermostomme, neuroendokriinisen ja immuunisysteemimme välityksellä.

Sisäisesti ristiriitainen, torjuttujen emootioiden kyllästämä, stressaava, elämä heikentää kognitiivisia prosessejamme, mm. lyhytaikainen työmuistimme voi kärsiä. Tunteiden torjunta on aktiivista energiaa vievää toimintaa, joka aiheuttaa sympaattisen hermoston aktivoitumisen, ja mikäli tämä torjunta muodostuu tavaksi, voi seurauksena olla kehollisia ja mielellisiä ”ongelmia”. Ahdistus ja suru heikentävät immuunijärjestelmämme kuten lympfosyyttiemme toimintaa. Terapian ja luovan kirjoittamisen kautta voi olla mahdollista elvyttää näitä kognitiivisia ja immunologisia toimintojamme, millä on myönteinen vaikutus myös biologiseen minäämme, kehoomme. Työmuistin paraneminen ilmenee muun muassa siten, että mieleen tunkeutuu vähemmän ei tervetulleita vatvottavia ”kummittelevia” asioita, eikä energiaa tuhlaannu joidenkin ajatusten välttämiseen. Kun työmuisti elpyy, korjaantuvat myös ihmisen kognitiiviset toiminnot siten, että ne ovat paremmin oman mielen ohjauksessa ja samalla hänen ongelmienratkaisutaitonsa paranevat. Kaiken kaikkiaan ihmisestä voi tulla mummoni tavoin oman toimintansa ja tunteittensa tarkkailija, jolloin ihminen voi oppia tulkitsemaan emootioitaan niiden sosiokulttuurisessa yhteydessään, millä puolestaan on vaikutuksensa hänen persoonallisuuteensa. (Kitty, Klein, 2002; Roger J. Booth and Keith J. Petrie, 2002, Bartrop, R.W. 1977).

Mummoni mielestä hänen aikansa suuri ongelma tämän vuosituhannen taitteessa oli tiedon ylikorostaminen tunteiden kustannuksella. Hän väitti provosoivasti indoktrinoitujen ihmisten elävän aleksitymisestä monolektisen materialismin valtakulttuuria, jossa normatiiviset paineet saivat enemmistön ihmisistä tukahduttamaan aidot tunteensa. Siksi harva enää tunsi oloaan kotoisaksi omassa elämässään. Kaikesta aineellisesta hyvinvoinnista huolimatta monet ihmiset voivat niihin aikoihin huonosti.  Tunneilmaisutaidoiltaan vammautuneet ihmiset voivat sekä fyysisesti että henkisesti huonosti, ja seurauksena oli lisääntynyt väkivalta ja terveydenhuollon kuormittuminen erilaisilla stressiperäisillä medikalisoiduilla vaivoilla.

Aleksitymiasta puhutaan silloin, kun ihminen on kyvytön ilmaisemaan omia tunteitaan ja tila liittyy läheisesti moniin kehomielen vaivoihin, esimerkiksi psykosomaattisiin vaivoihin, addiktioihin, syömishäiriöihin, ahdistushäiriöihin, verenpaineeseen ja krooniseen kipuun. Tämä ryhmä muodostaa erityishaasteen eheyttävälle kirjoittamiselle, joka on kehittänyt erilaisia tunneilmaisutapuja, jotka soveltuvat myös niille henkilöille, joilla on vaikeuksia perinteisesti ilmaista tunteitaan. ”Jotta ihminen tuntisi olonsa kotoisaksi tässä maailmassa, tarvitsemme enemmän tarinoita”, kirjoittaa mummoni päiväkirjassaan ja hän jatkaa: ”Minä eheydyin siinä vaiheessa, kun uskalsin lähteä ilmaisemaan aidot omat tunteeni.”.

Eheyttävä kirjoittaminen on nyt vuosikymmeniä rikkonut perinteisiä psykologian ja lääketieteen välisiä raja-aitoja. Luova ajatusten heijastusprosessi auttaa ihmistä ilmaisemaan uudelleen jäsentämään ajatteluaan. Vaikka itse kirjoittaminen tapahtuu usein yksin, sen vaikutukset ovat sekä sosiaalisia että biologisia. Kun ihminen voi emotionaalisesti hyvin, ovat hänen tunteensa ja toimintansa sopusoinnussa ja tällä on myönteinen vaikutus hänen fysiologiaansa. Stressin vähentymisellä on merkittäviä biologisia vaikutuksia ja erityisesti se vahvistaa kehollisia puolustusmekanismejamme. Mummoni epäili, että eräs tärkeä syy ihmisten henkiseen ja fyysiseen kärsimykseen oli se, että ihmiset kyenneet käsitteellistämään omia tunteitaan, jolloin heidän toimintansa oli usein ristiriidassa heidän omien sisäisten perimmäisten arvojensa kanssa.

Sairaus metaforana (15.8.2050)

Metaforien eheyttävistä voimista eivät olleet  kaikki suinkaan mummoni nuoruudessa yksimielisiä. Amerikkalainen intellektuelli Susan Sontag (1978) kirjoitti kuuluisan kirjansa “Illness as Metaphor”. Hän oli sitä mieltä, että olisi suhtauduttava hyvin varauksellisesti siihen, että mielikuvitusta ja metaforia voitaisiin käyttää ihmisen hoitamisen välineenä. Esimerkiksi syöpäpotilaat ja tuberkuloosipotilaat ovat voimakkaasti sosiaalisesti muutenkin leimattuja, ja helposti tällainen ajattelu kääntyy sairastajia vahingoittamaan. Ihmiset eivät uskalla hakeutua hoitoihin, koska he pelkäävät niitä myyttejä, jotka liittyvät näihin sairauksiin. Hänen mielestään päin vastoin, sairaudet tulisi riisua erilaisista myyteistä ja suhtautua niihin vain puhtaan tieteellisesti. Sairaus ei ole Sontagin mielestä metafora yhtään mistään, vaan se on fyysinen sairaus.

Narratiivisesti ajatellen Susan Sontagin ajattelu vaikutti olleen kiinnittynyt konservatiiviseen materialistiseen empiirisanalyyttiseen tietokäsitykseen. Hän ei vielä elänyt tässä moniparadigmaattisessa todellisuudessa, jossa luonnontieteen kieli, on vain eräs hyödyllinen metafora ihmisen biologisesta olemuksesta. Niin kuin Lauri Rauhala jo 1900-luvulla toi esille, elinten fyysisen toiminnan kielen ja siitä puhuvan kielen välillä on aina kuilu: Emme voi koskaan tavoittaa todellisuutta sinänsä, vaan kieli on aina metaforista. Susan Sontag siis ilmeisesti tarkoitti, että hänen mielestänsä olisi saanut käyttää pelkästään empirisanalyyttistä tieteen takana vaikuttavaa käsitteellistämistapaa ja kieltä. Tämän tyyppistä ajattelua tänä päivänä pidetään ihmisen kokemusmaailmaa rankasti rajoittavana ja maailmankatsomusta kaventavana. Ihmisellä on tänä päivänä itsellään oikeus ja metaforiset taidot oman tarinansa rakentamiseen.

Hypnoterapeutti mummoni ihmetteli kovasti  eräässä sähköpostissaan (3.8.2010) Susan Sonntagin ajattelua. Hypnoosissa kun on pitkät perinteet  kehollisten vaivojen lieventämisestä pelkillä myönteisillä suggestioilla tai muuttamalla potilaan kehollisia oireita kieltä käyttäen uuteen kokemukselliseen muotoon. Metaforinen muodonmuutos voi olla eheyttävä hänen mielestään jopa silloin kun ihmisen sairaus on fataali.  Mummolleni monet kehon oireet olivat aina lääketieteellisen ongelman lisäksi myös metaforisia, jotka vain siis odottivat eheytyvässä ihmisessä uusia tulkintojaan. Esimerkiksi kroonista kipua ei hypnoterapiassa silloin, eikä nyt hoideta pelkästään lääkkeillä, vaan kivun metaforista merkitystä pyritään muuttamaan.

Mummolla itsellään oli kokemus omasta suhteellisen varhain puhjenneesta rintasyövästänsä, ja hän vaikutti uskovan jopa liikuttavan vuorenvarmasti, että hänen stressillään ja tragikoomisella naivilla romanssielämällään oli merkityksensä sekä syövän varhaiseen puhkeamiseen. Hänen syöpänsä ei siis merkinnyt hänelle ollut pelkästään immuuni puolustuksen pettämistä, joka mahdollisti syöpäsolujen kontroloimattoman kasvun. Sairaus merkitsi hänelle myös sitä, että ahdistava, stressaava elämäntapa oli heikentänyt hänen immuunipuolustuksensa. Syövän hoito merkitsi mummolleni paitsi lääketieteellisiä toimenpiteitä myös koko elämäntavan muutosta. Hänen sairautensa hoito ei ollut hänelle pelkästään sytostaatteja ja sädetystä. Sen sijaan syöpä merkitsi hänelle näiden lisäksi koko  entisen elämän todellisuuskäsitysten ennakkoehtojen muuttamista.

Eheytyminen ymmärretäänkin tänä päivänä merkitsevän sekä fyysistä hyvinvointia että työskentelyä metaforien ja oman identiteettitarinan kanssa. Ihminen ei ole kone, joka korjataan, vaan holistisessa lääketieteessä lääketieteellisten interventioitten lisäksi autetaan ihmistä saavuttamaan narratiivinen harmonia kokemusmaailmansa kanssa. Itsetuntemus on kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ytimessä.

Oli miten oli, mummoni itseanalyysinsä, eräänlaisen metaforisen muodonmuutoksensa jälkeen, alkoi selkeästi elämään eheämpää ja tyytyväisempää elämää, jossa oman luovuuden toteuttaminen kirjoittaen oli päivittäistä arkea. Kiitos sairauden jälkeisestä eheämmästä elämästä ei hänen mukaansa kuulunut pelkästään lääketieteen ja psykologian ammattilaisille vaan myös hänen omalle sisäiselle Ego state- itseanalyysityöskentelylleen (sähköposti 3.12.2012). Samassa meilissänsä hän mainitsee, että hän eli syövän aikana tapahtuneen tarinallisen käänteen  jälkeen onnellisempaa elämää kuin koskaan. Tämän muodonmuutoksen ytimessä oli itseohjautuvaksi, oman kokemusmaailman aktiiviseksi merkityksenantajaksi, kasvaminen.

Mummoni ei muuten  ollut ensimmäinen joka harrasti itseanalyysiä kirjoittaen. 2000-luvun alkupuolella julkaistiin Carl Jungin punainen kirja, jossa paljastuu yksityiskohtaisesti tapa, jota hän käytti itseanalyysissään. Metodi oli hyvin samantapainen kuin mummoni kirjoittamismenetelmä. Omaa menetelmäänsä Jung kutsui ”aktiiviseksi imaginaatioksi”, ja monet hänen tuttavansa ja kolleegansa tekivät myös samantyyppistä analyysiä kirjoittaen.

Susan Sontagista poiketen, mummoni mielestä ihmisten todellinen ongelma ei suinkaan ollut enää 2000-luvun alun kulttuurissa niinkään sairaitten leimaantuminen, vaan patologinen, kaiken hyödyn välineeksi esineellistävä, yksipuolisesti vääristynyt materialistinen kulttuuri. Mummoni mielestä viimeisen vuosituhannen vaihteessa elettiin ihmisten yksilöitymisprosessissa kollektiivista keskeneräisyyttä. Täytyy todeta, että kun katson nyt jälkeenpäin kulttuurista muodonmuutosta 2000-luvulla, olen samaa mieltä hänen kanssaan: Tämän vuosituhannen alussa ei juuri piitattu oman identiteettitarinan kehittämisestä, mikä tänä päivänä on yhteisöllisen ekologisen hyvinvoinnin ytimessä. Jokainen käyttää aikaansa oman elämäntarinansa itseilmaisuun.

Joskus, Tuula, ajattelen, että elämäni on oikeastaan satu. Se on tällainen. Asuipa kerran kaukana täältä kauniissa linnassa, kuningas, kuningatar ja heidän tyttärensä prinsessa Hirulii. Linna seisoi korkealla kukkulalla vankkojen muurien ympäröimänä. Muurien toisella puolella aukeni viljavia peltoja, vihreitä metsiä ja pikkuinen kylä. Linnassa asui myös muita Hiruliin siskoja, mutta silti prinsessa Hirulii kaipasi leikkitoveria. Hirulii tutkiskeli mielellään linnan pihoja ja puutarhoja. Kaunis kuningatar äiti vertaili joka päivä sisaruksia keskenään, kuka oli kaunein, kuka paksuin ja kuka viisain. Pikku Hirulii-raukka oli aina tyhmimmästä ja rumimmasta päästä.

Hirulii sairastuikin vähitellen kummalliseen sairauteen. Hän ei osannut elää omaa elämäänsä, vaan hän aina leikki olevansa kaunis kuningataräiti tai viisas Janulii-sisko . Eräänä päivänä hän vaelteli vankan muurin viertä ja löysi salaisen käytävän, joka johti muurin läpi kylän laidalle. Utelias kun oli, Hirulii siitä lähtien aina välillä karkasi linnanmuurien toiselle puolelle. Se oli hänestä aivan erityisen hauskaa ja jännittävää.

Eräänä päivänä kun Hirulii oli taas kulkenut käytävää kylän laidalle, hän kohtasi tummahiuksisen, nauravaisen pojan. Poika oli saman ikäinen kuin Hirulii ja pian he huomasivat pitävänsä toisistaan. Pojan nimi oli Tuomas ja heillä kahdella oli hyvin hauskaa yhdessä. Monta päivää he viettivät toistensa kanssa uittaen kaarnaveneitä purossa, kuljeskellen niityn pitkässä heinässä, kiipeillen korkeisiin puihin tai ihan vaan maassa lojuen ja taivaan pilviä tuijotellen.

Mutta sitten koitti päivä, jona kuningas ja kuningatar kuulivat prinsessa Hiruliin löytäneen salaisen käytävän ja ystävystyneen Tuomaksen kanssa. Tuomas oli köyhän perheen poika eikä häntä pidetty prinsessalle sopivana ystävänä. Katsokaas, kuninkaan ja kuningattaren mielestä heidän prinsessansa arvoista leikkikaveria ei ollut olemassakaan. Prinsessa Hirulii ei välittänyt siitä, oliko Tuomas paimen taikka prinssi. Hänelle poika oli rakkain ystävä maailmassa. Kuningas ja kuningatar äiti lähettivät tyttärensä naapurivaltakuntaan. Sillä aikaa he hankkivat Tuomaalle uuden leikkitoverin.

Tuomas meni lankaan.Kun prinsessa Hirulii palasi valtakuntaansa, huomasi hän, että Tuomaalla oli uusi leikkitoveri. Hirulii tuli epätoivoiseksi. Hän lähti matkustamaan ympäri maailmaa löytääkseen uuden Tuomaan. Kun rakkautta ei enää löytynyt, Hirulii hoiti sydäntään ahmimalla herkkuja; pullaa, suklaata, kakkuja, karkkia, metvurstia, makkaroita, ranskanperunoita, hampurilaisia. Prinsessa söi ja oksensi, söi ja oksensi, mutta mikään ei auttanut. Mistään ei Tuomaan rakkauden tunnetta enää löytynyt!

Tuomas jätti uuden leikkitoverinsa, kun hän kuuli mitä oli tapahtunut, muttei voinut tehdä mitään prinsessan auttamiseksi. Prinsessaa kun ei enää löytynyt mistään. Monen vuosikymmenen jälkeen Tuomas kuuli, että prinsessa asuu yksin kaukaisessa pienessä majassa keskellä erämaata.

Ensin Tuomas tuli hyvin surulliseksi, mutta sitten päätti keksiä keinon auttaa prinsessa Hiluriita. Hän nimittäin oivalsi, että hänen täytyy herättää suudelmalla prinsessa. Eräänä yönä hän siis matkusti Hiruliin luo, ja hiipi yöllä hänen huoneensa. Kun suudelman jälkeen Hirulii heräsi unestaan, tajusi hän, että kaikki olikin vain unta! Tuomas ei ollut kadonnut minnekään, vaan poika eli edelleen hänen sydämessään.

Tämän jälkeen prinsessa eli onnellisena elämänsä loppuun asti. Hän ei ollut enää koskaan yksinäinen.

Kun luen mummoni jäämistön viestejä tajuan, että narratiivinen todellisuus parhaimmillaan on ihmisen yksilöitymisen ja emanisipoituneeksi tulemisen todellisuutta. Ihminen voi tarinoissaan virtaavaasti ja itseohjautuvasti muuttaa identiteettinsä muotoa ja suhdettaan erilaisiin maailmoihin. Ehkä voimme ajatella narratiivisen todellisuuden olevan luonnontieteellisen materialistisen asiantuntijakulttuurin tärkeä vastapooli. Ilman sitä ihmisen hoitaminen jää torsoksi.

Tänä päivänä  kaikki terveydenhuollon ammattilaiset; lääkärit, hammaslääkärit, sairaanhoitajat, psykologit ja sosiaalityöntekijät, ovat tärkeitä asiakkaittensa identiteettitarinoiden yhteistyökumppaneita. Kun perheenjäsen sairaustuu vakavasti, hoidetaan yleensä  koko perhettä.  Narratiivisen lähestymistavan mukaan minuus kun ei ole mikään pysyvä tila vaan se on osa kulttuurista, yhteisöllistä,  prosessia. Ihmisen identiteetin, sen mukana sairausnarratiivin, voi ajatella olevan eräänlainen läpi elämän kestävä projekti. Narratiivinen tieto on kliinisten kokemusperäisten käytäntöjen ytimessä, kun taas faktatieto on näyttöön perustuvien teknisten käytäntöjen keskiössä.

Kun hoidamme kehomieltä, emme voi leikata kehoa ja mieltä irti toisistaan, vaan emootiot liimaavat kehon ja mielen toisiinsa. Pahimpina patriarkaalisen lääketieteen hegemonian aikana nähtiin lääkärin ainoina hyveinä päättäväisyys, objektiivisuus ja analyyttisyys. Koulutuksessa jopa pyrittiin harjoittamaan kandien kykyä ottaa tunne-etäisyys toimenpiteitten kohdehenkilöön. Tänä päivänä, kun olemme siirtyneet kehomielen aikaan, on ymmärretty, että tällainen suhde potilaaseen ei edistä kummankaan hoitosuhteessa olevan osapuolen eheytymistä. Toki tätäkin asennetta tarvitaan, hoitosuhteen analyyttisessä vaiheessa, mutta itse hoitaminen rakentuu aina dialogiselle suhteelle. Dialogisella on myönteinen vaikutus, sekä terveydenhuollon edustajan että hänen asiakkaansa eheytymiseen.

Mummoni aikalainen, Candace B. Pert (1997), fysiologian ja biofysiikan professori ennakoi tätä nykyistä integraation aikaa. Hänen mukaansa ihmisen sielu, mieli ja emootiot ovat tärkeä osa ihmisen terveyttä. Pert kehotti jo 1900-luvun lopussa biolääketiedettä uudelleen yhdistämään se, minkä René Descartes erotti. Pert korosti, että ihminen ei ole pelkästään aivokemiansa tuote, vaan ulkoiset tilanteet aiheuttavat meissä emootioita ja nämä vaikuttavat fysiologiaamme, eivätkä suinkaan pelkästään aivoihin, vaan koko kehomme neuroimmunologiseen ja hormonaaliseen järjestelmään. Kyseessä on aina kaksisuuntainen kommunikaatioyhteys.

Myös Pertin aikailainen, ruotsalainen Fredrik Svaeneus (2008) kannusti ihmisiä näkemään masennuksella muitakin kuin biologisia merkityksiä. Jos ajattelemme depression olevan, vain masennuslääkkeillä hoidettava serotoniiniongelma, on riskinä juuri tämä, että ihminen ei näe oman itsensä merkitystä tässä aineenvaihdunnassa. Juuri tämä materialistinen maailmankatsomus johti viime vuosituhannen loppupuolella vallitsevan passiivisen, tahdottoman, yksilöitymisprosessissaan keskeneräisen ihmisen kehittymiseen.