Terveydenhuollon ammattilaiset ja heidän antamat merkitykset elävät lukemattomien ihmisten tarinoissa omaa elämäänsä! Narratiivisessa todellisuudessa luonnontieteellinen tieto on eräs hyödyllinen tieto muun tiedon joukossa. Se on eräs tärkeä mielikehon viestien tulkintojen ja merkitysten luoja: biolääketieteen edustajan tärkeä työkalu. Onnistuneessa eheyttävässä vuorovaikutussuhteessa terveydenhuollon asiakas voi ottaa ammattilaisen tukemana etäisyyttä omaan vanhaan tarinaansa, jonka jälkeen hän voi muokata sairausnarratiiviansa uusilla yhteisesti jaetuilla merkityksillä. Myös mummolleni analyyttisempiirinen tieto oli kehollisen interventiontärkeä työväline, joka ankkuroi kokemukset reaalimaailmaan. Vähintään yhtä tärkeää hänelle oli kokemusperäinen tarinallinen todellisuus, jonka kautta välittyi esimerkiksi asiakkaan tarpeiden mukaan improvisoitu ennaltaehkäisevä ja ylläpito hoito.
Teini-iässä, vietimme vielä, Tuula, paljon aikaa yhdessä. Se oli mukavaa, vaikkakin varsin levotonta aikaa… Muistan sinut sellaisena rauhallisen ja tasapainoisen oloisena nuorena naisena, vaikka niihin aikoihin vedettiin ”röökiä” tyytyväisinä ja kippailtiin lähes joka viikon loppu ”brenkkuu”. Silloin meillä ei tainnut olla minkäänlaista huolta huomisesta! Poikaystävät vaihtuivat, mutta ystävyytemme säilyi. Vähitellen avioiduttuamme kumpainenkin omilla tahoillamme ja muutettuani Sipooseen, tapaamisemme harvenivat. Molemmilla oli omat pienet lapsensa, työkiireensä ja harrastuksensa.
Minun elämäni jatkui sisäisesti levottomana. En löytänyt mistään sisäistä rauhaa itselleni, vaan jatkoin levotonta elämääni. Lapset kuitenkin hoidettiin levottoman elämän rinnalla olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin. Ainakin poikani muistelevat onnellisina niitä nostalgisia aikoja. En kuitenkaan pystynyt jatkamaan tätä juuretonta elämäntapaani. Jotain tärkeää puuttui elämästä. Tarinani juoni oli ehkä hukassa? Elämän tyhjyys ilmeni konkreettisimmin jatkuvina unihäiriöinä. Elämäntapaerimielisyydet, arvoristiriidat ja taloudelliset vaikeudet kariuttivat kymmenen yhteisen vuoden jälkeen ensimmäisen avioliittoni.
Kuten jo mainitsin, mummoni kävi itseanalyyttisesti kirjoittaen oman suurienergisen sisäisen prosessinsa läpi henkilökohtaisten vastoinkäymistensä aikana ja niiden jälkeen. Rita Charon (2006) väitti jo 2000-luvun taitteessa, että terveydenhuollon ammattilainen ei tiedä, mitä on olla sairas, ennen kun hän itse joutuu potilaan housuihin. Tässä mielessä mummolleni kävi niin ”onnekkaasti”, että hän sai kokeilla, miltä tuntuu olla potilaan roolissa. Hän joutui rintasyöpänsä ja työuupumuksensa kanssa tilanteeseen, jossa hänen tarinansa meni kaaokseen. Tuuria hänellä oli siinä mielessä, että hän oli hypnoterapeuttikoulutuksessa, josta hän löysi itselleen uusia tarinanrakentamistaitoja.
Ei ole mitenkään harvinaista, että ihminen kokee sairauden aikana käyvänsä läpi muodonmuutoksen, jossa uusi maailma ja luovuuden lähde aukeaa. Eräs mummoni aikalainen rintasyöpäpotilas kuvaa rinnakkaista muodonmuutoksellista kokemustaan seuraavasti: ”Aloin käymään läpi menetyksiäni, rintani menetystä, hiuksieni menetystä, mahdollista munasarjojen menetystä, viattomuuteni menetystä ja itsetuntoni menetystä. Kun kohtasin elämää uhanneen sairauden, jouduin yhtäkkiä kohtaamaan totuuksia. Ja päätin omistautua elämiselle… Minun täytyi ryhtyä elämään täyttä elämää, ei puolikasta elämää, ja tämä totuus sisälsi luovuuden ja toisten auttamisen… Tärkein oppini oli sisäisen ääneni kuunteleminen. Kuuntelen sitä edelleen, etenkin silloin kun elämä muuttuu liian kiireiseksi. Hiljennän, siirryn hetkeksi yksinkertaisempaan elämään ja kuuntelen sisäistä ääntäni… Yksi hämmästyttävin hetki elämässäni oli, kun pieni poikani katsoi minua hämmästyneenä ja sanoi:”Äiti, onko sinulla uudet silmät?’ Niin, sairastumiseni jälkeen olen saanut paljon uusia ihmisiä, ja heillä kaikilla on uudet silmät. ” (Voices of Brest Cancer, 2007)
Yhä useampi tänä päivänä eheyttää itseään kirjoittaen. Sitä voi tehdä integratiivisesti yhdistämällä erilaisia perinteitä. Aika moni jo mummoni aikoina, ja paljon ennen häntä, oivalsi voivansa tätä tarkoitusta varten hajottaa itsensä altertiloiksi. Varhaisimman tällaisen ihmisen mummoni kertoi löytäneensä muinaisesta Egyptistä. Hieroglyfistä löydetyssä tarinassa (Rowan, John, Discover your Subpersonalities) itsemurhaa harkitseva mies keskustelee sielunsa kanssa pari tuhatta vuotta ennen Kristuksen syntymää. Tämä itsensä pirstominen on siis eräs tapa matkailla omassa tietoisuudessa luovuutta vapauttaen. Jotkut kutsuivat osiansa mielentiloiksi, minätiloiksi tai osapersooniksi.
Taiteilijat ja filosofit kautta aikojen ovat leikkineet altertiloillaan. Mummoni aikalaisiin kuului,vieläkin monen tuntema ja rakastama suomalainen laulaja, J.Karjalainen. Hän laajensi luovasti tietoisuuttaan retkellänsä Lännen-Jukkana, joka käytti peilinään mm. Hiski Salomaan, Veikko Lavin ja amerikkalaisen Erkki Kiven lauluja ja tarinoita. Lännen-Jukka oppi heiltä monia hauskoja renkutuksia ja J. Karjalaisen kerrotaan Lännen-Jukkana oppineen mm. kuinka banjoa soitetaan rystysottellaa. Mummoni teki Lännen-Jukan aikoihin oman sisäisen terapeuttisen ohjaajansa, Annan, kanssa retkeään omaan sisäavaruuteensa. Hän yhdisti omaan narratiiviinsa aineksia monilta eri ajattelijoita (mm. Lauri Rauhala, George von Wright, Martin Buber, Sören Kierkegaard, Carl Jung). Heidän ideoihin tulen jäljempänä vielä palaamaan. Oikeastaan voimme ajatella oman tarinan rakentamisen olevan mielikuvitusta hyväksi käyttävää reflektiivistä oppimista.
Mummoni nuoruudessa eheyttävä kirjoittaminen oli siis vielä lapsen saappaissa. Nykyään se on arkipäivää. Eheyttävä kirjoittaminen on yksi tavallisimpia ihmisen tietoisuuden ja kokemusmaailman laajentamisvälineitä. Eheyttävässä kirjoittamisessa on omat sääntönsä. Ainakin kaksi asiaa on tärkeää. Mummoni lainasi toistuvasti Leo Tolstoita: ”Eheyttävä kirjoittaminen merkitsee sitä, että ihminen kirjoittaa siten, että hän jättää mustepulloon palasen lihastaan aina silloin, kun hän kastaa kynänsä mustepulloon.” Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen on rehellinen itselleen, eikä karta kirjoittaa vilpittömästi kipeistäkään asioista. Ja toisaalta, keskeinen elementti kirjoittamisessa on se, että ihminen uskaltaa leikkiä ajatuksillaan. Se että ihminen kirjoittaa pelkkää faktaa, on joskus hyödyllistä, mutta se ei juuri laajenna ihmistietoisuutta, tällöin kun kiinnitytään ryppyotsaisesti vain yhteen todellisuusnäkökulmaan.
Eheyttävän kirjoittamisen ytimessä on leikin lisäksi erilaiset psykoterapiasta omaksutut kirjoitustekniikat, joiden avulla identifioidaan, tutkitaan ja ilmaistaan stressiin liittyviä ajatuksia ja tunteita. Oikeastaan eheyttävä kirjoittaminen parhaimmillaan on siis itseohjautuvaa integratiivista psykoterapiaa. ”Ihminen on itse oman ajattelunsa paras opettaja,” oli mummollani tapana sanoa. Hän oli varmasti oikeassa, mutta jotta ihminen saavuttaa tällaisen reflektoivan, virtaavan, tietoisuuden tilan, on hänellä täytynyt olla hyvä opettaja. Virtaus merkitsee vapaata tukkeutumatonta information kulkua kehossa ja mielessä.
Kuten on jo käynyt ilmi, kirjoittamisella voimme myönteisesti muokata uusiksi inhimillistä kokemustamme esimerkiksi vaikean sairaus- tai muun traumaattisen elämäntapahtuman jälkeen (Lepore, Stephen J., Smyth, Joshua M, 2002). Miljoonat naiset ja miehet ovat vuosisatoja turvautuneet kynään, silloin kun elämänkriisi on koetellut. Viime vuosituhannella kirjoitettiin paljon päiväkirjoja. Nykytrendi on oman elämän aikakausilehden (life-journaling) kirjoittaminen. Siinä ihminen voi pohtia omaa elämänkaartansa monenlaisista eri näkökulmista käsin, käyttäen hyväksi erilaisia kirjoittamis-, eheyttämis- ja visualisoimistekniikoita. Kun ihmisen tunneilmaisu on kohdallaan, on hänen itseilmaisunsa sopusoinnussa sisäisten tuntemuksiensa kanssa eikä hän siis jatkuvasti tukahduta kokemuksiinsa liittyviä aitoja tunteitaan.
Kirjoittamisen eheyttävistä voimista oivallettiin paljon jo 2000 -luvun taitteessa kirjoittamisen taitteessa. Ihmisen tajuttiin jo silloin olevan ainutlaatuinen luontokappale juuri siksi, että hän kykenee itsereflektiiviseen toimintaan. Tätä kautta voi hän vaikuttaa omaan käyttäytymiseensä, tunteisiinsa ja kehoonsa. Kun siis muutamme tunnesuhdettamme johonkin tapahtumaan esimerkiksi kirjoittaen, muuttuu sen seurauksena myös fysiologiamme. Biologinen itseytemme ylläpitää psykososiaalista itseyttämme ja psykososiaalinen itseytemme puolestaan biologista itseyttämme. Psykososiaalisen ja biologisen minämme vuorovaikutus välittyy keskushermostomme, neuroendokriinisen ja immuunisysteemimme välityksellä.
Sisäisesti ristiriitainen, torjuttujen emootioiden kyllästämä, stressaava, elämä heikentää kognitiivisia prosessejamme, mm. lyhytaikainen työmuistimme voi kärsiä. Tunteiden torjunta on aktiivista energiaa vievää toimintaa, joka aiheuttaa sympaattisen hermoston aktivoitumisen, ja mikäli tämä torjunta muodostuu tavaksi, voi seurauksena olla kehollisia ja mielellisiä ”ongelmia”. Ahdistus ja suru heikentävät immuunijärjestelmämme kuten lympfosyyttiemme toimintaa. Terapian ja luovan kirjoittamisen kautta voi olla mahdollista elvyttää näitä kognitiivisia ja immunologisia toimintojamme, millä on myönteinen vaikutus myös biologiseen minäämme, kehoomme. Työmuistin paraneminen ilmenee muun muassa siten, että mieleen tunkeutuu vähemmän ei tervetulleita vatvottavia ”kummittelevia” asioita, eikä energiaa tuhlaannu joidenkin ajatusten välttämiseen. Kun työmuisti elpyy, korjaantuvat myös ihmisen kognitiiviset toiminnot siten, että ne ovat paremmin oman mielen ohjauksessa ja samalla hänen ongelmienratkaisutaitonsa paranevat. Kaiken kaikkiaan ihmisestä voi tulla mummoni tavoin oman toimintansa ja tunteittensa tarkkailija, jolloin ihminen voi oppia tulkitsemaan emootioitaan niiden sosiokulttuurisessa yhteydessään, millä puolestaan on vaikutuksensa hänen persoonallisuuteensa. (Kitty, Klein, 2002; Roger J. Booth and Keith J. Petrie, 2002, Bartrop, R.W. 1977).
Mummoni mielestä hänen aikansa suuri ongelma tämän vuosituhannen taitteessa oli tiedon ylikorostaminen tunteiden kustannuksella. Hän väitti provosoivasti indoktrinoitujen ihmisten elävän aleksitymisestä monolektisen materialismin valtakulttuuria, jossa normatiiviset paineet saivat enemmistön ihmisistä tukahduttamaan aidot tunteensa. Siksi harva enää tunsi oloaan kotoisaksi omassa elämässään. Kaikesta aineellisesta hyvinvoinnista huolimatta monet ihmiset voivat niihin aikoihin huonosti. Tunneilmaisutaidoiltaan vammautuneet ihmiset voivat sekä fyysisesti että henkisesti huonosti, ja seurauksena oli lisääntynyt väkivalta ja terveydenhuollon kuormittuminen erilaisilla stressiperäisillä medikalisoiduilla vaivoilla.
Aleksitymiasta puhutaan silloin, kun ihminen on kyvytön ilmaisemaan omia tunteitaan ja tila liittyy läheisesti moniin kehomielen vaivoihin, esimerkiksi psykosomaattisiin vaivoihin, addiktioihin, syömishäiriöihin, ahdistushäiriöihin, verenpaineeseen ja krooniseen kipuun. Tämä ryhmä muodostaa erityishaasteen eheyttävälle kirjoittamiselle, joka on kehittänyt erilaisia tunneilmaisutapuja, jotka soveltuvat myös niille henkilöille, joilla on vaikeuksia perinteisesti ilmaista tunteitaan. ”Jotta ihminen tuntisi olonsa kotoisaksi tässä maailmassa, tarvitsemme enemmän tarinoita”, kirjoittaa mummoni päiväkirjassaan ja hän jatkaa: ”Minä eheydyin siinä vaiheessa, kun uskalsin lähteä ilmaisemaan aidot omat tunteeni.”.
Eheyttävä kirjoittaminen on nyt vuosikymmeniä rikkonut perinteisiä psykologian ja lääketieteen välisiä raja-aitoja. Luova ajatusten heijastusprosessi auttaa ihmistä ilmaisemaan uudelleen jäsentämään ajatteluaan. Vaikka itse kirjoittaminen tapahtuu usein yksin, sen vaikutukset ovat sekä sosiaalisia että biologisia. Kun ihminen voi emotionaalisesti hyvin, ovat hänen tunteensa ja toimintansa sopusoinnussa ja tällä on myönteinen vaikutus hänen fysiologiaansa. Stressin vähentymisellä on merkittäviä biologisia vaikutuksia ja erityisesti se vahvistaa kehollisia puolustusmekanismejamme. Mummoni epäili, että eräs tärkeä syy ihmisten henkiseen ja fyysiseen kärsimykseen oli se, että ihmiset kyenneet käsitteellistämään omia tunteitaan, jolloin heidän toimintansa oli usein ristiriidassa heidän omien sisäisten perimmäisten arvojensa kanssa.
Alice Spoof 